Terveisiä taas Zürichin viehättävältä lentokentältä... Juuri täällä olin Lissaboniin mennessä, paikka alkaa tulla turhankin tutuksi. Nyt on kolme tuntia Manchesterin koneen lähtöön, joten ehdin taas kirjaamaan mietteitä ylös. Mukana on nippu artikkeleita luettavaksi, mutta kuuden tunnin yöunien jälkeen vireystila sunnuntaiaamuna ei tunnu kovin otolliselta moiseen puuhaan. Tehtävä se kuitenkin on ennen pitkää ollakseni kunnolla valmistunut maanantain tapaamiseen, jota varten täällä lentokentällä taas istun. En ole maksanut lentämisistäni vapaaehtoista lentomaksua ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Sitoudun nyt julkisesti maksamaan kerralla hiukan isomman summan, niin ei pääse unohtumaan. Vaihtoehtoja lentopäästöjensä korvaamiseen on useita vaihtoehtoja, tutuimmalta tuntuu Maan ystävien vapaaehtoinen lentomaksu.
Blogimerkinnän otsikko viittaa eiliseen ihanaan auringonpaisteeseen Stuttgartissa. Helmikuun aurinko tuntuu suomalaisittain melkoiselta luksukselta ja tekee ihmeitä mielialalle. Tekee mieli hymyillä kaikille vastaantulijoille. Lähdin imemään aurinkoenergiaa ja kävelemään Schlossparkiin monien muiden lailla. Otsikon lauseen kuulin jonkun takanani kävelleen suusta: ”Aurinko on hyväksi, aurinko on terveellistä”. Analyytikko minussa muistutti heti että totuus ei ole aivan noin yksinkertainen, mutta en antanut sen häiritä auringosta nautiskelua. Kiinnitin hiukan murheellisena huomiota puistossa sorsia ruokkineisiin lapsiin ja siihen kuinka he eivät ilmeisestikään olleet tottuneet olemaan eläinten kanssa tekemisissä. Tytöt heittelivät leivänmuruja linnuille lammen rannassa sillä seurauksella, että niitä alkoi tulla paikalle yhä enemmän ja ne alkoivat lähestyä tyttöjä. Tilanne johti siihen että tytöt alkoivat perääntyä kauhunsekaisten riemunkiljahdusten saattelemana edelleen muruja heitellen, ja lopulta juoksivat pois paikalta sorsalauman lähestyttyä. Kovin olemme luonnolle vieraita, kovin vähän taitaa kaupunkilaislapsilla olla mahdollisuuksia eläinten kanssa kommunikoitiin.
Olen siis menossa Lancasteriin tapaamaan kahta tutkijaa, jotka ovat myös tutkineet luontoharrastajien roolia luonnon monimuotoisuutta koskevan tiedon verkostoissa. Tilanne on uusi enkä oikein tiedä miten siihen suhtautua. Oudosti minua jännittää vähemmän kuin matkalla Lissabonin projektitapaamiseen, jossa ihmiset olivat entuudestaan tuttuja ja oma roolini ennalta melko selkeä. Mutta Lissabonissa ”jouduin” esiintymään, paljastamaan itseni ja oman keskeneräisyyteni ja sen kuinka en mielestäni ole edennyt väikkäriprojektissa riittävästi. Nyt tilanne on toinen, olen menossa ikään kuin tasavertaisena kollegana tapaamaan saman alan tutkijoita. Vaikka he ovatkin minua paljon kokeneempia tutkijoita. Mutta minun ei tarvitse esitellä työtäni muodollisesti, vaan siitä on tarkoitus keskustella vapaamuotoisesti. Ja tällä kertaa pääsemme toivottavasti heti keskustelemaan itse asiasta, sisällöstä, koska tutkijat ovat perillä aiheesta. Yleensä työtä esitellessä tilanne on se että kuulijat eivät tiedä työni yksityiskohtia eikä esimerkiksi kymmenen minuutin esityksessä ole mahdollista kertoa kuin pintaraapaisu, ja niinpä saatu palaute usein tuottaa pienoisen pettymyksen. Odotan siis innolla varsin hedelmällistä keskustelua tutkimusotteesta ja -kysymyksistä, aineistosta ja menetelmistä jne. En tietenkään oleta että kaikki kysymykseni ratkeavat yhdessä tapaamisessa. Kai tämäkin on yksi askel ihan oikeaksi tieteentekijäksi kasvamisessa. Vaikka työ yleensä onkin yksinäistä puuhaa, tulee sen mielekkyys kuitenkin jakamisen ja yhdessä miettimisen kautta. Tapaan samalla reissulla myös Lancasterissa sijaitsevan projektikumppanin, joka on nimellisesti minun ”ohjausryhmässäni”. Se ei ole tähän asti tarkoittanut muuta kuin nimeä paperissa, mutta katsotaan mitä tästä kehittyy. Hän on erikoistunut kompleksisuuden tutkimiseen ja niinpä lähetin hänelle etukäteen paperin johon kaadoin kaiken päässäni tällä hetkellä majailevan kompleksisuuden, kaikenlaisen tutkimukseen liittyvän epävarmuuden. Tunnen itseni hiukan alastomaksi tekstin lähetettyäni, en tiedä olemmeko yhtään samalla aaltopituudella. Se jää nähtäväksi, mutta tyhjin käsin tuskin joudun palaamaan.
Matkailu ei enää jaksa juuri innostaa, siitä on viime aikoina tullut siinä määrin rutiinia. En viitsinyt ottaa edes isohkoa kameraa mukaani, mikä hiukan harmittaa koska minulla on todennäköisesti tilaisuus viettää puoli päivää Manchesterissa ja luulenpa vanhan teollisuusperinteen viehättävän esteettistä silmääni. Pokkarikamera on miehellä Suomessa, hitsi. No ehkä voin ostaa postikortteja maisemista. Matkustaminen on rutiinia siinä määrin että suhtaudun ulkomaanmatkoihinkin kovin huolettomasti. Heitän edellisenä iltana hiukan jotain kamppeita reppuun ja katson mihin aikaan pitää olla kentällä. Joku kerta varmasti unohdan jotain oleellista. Matkustamiseen rutinoituminen on minusta vähän surullista. Muutamia vuosia sitten oli vielä kova nälkä nähdä maailmaa, mutta nyt jos saan valita, mieluummin olisin kotona. Tai ehkä joku löhö- tai luontoloma olisi eri juttu, mutta kaupungeista en jaksa innostua. Nyt tietysti raskauskin hidastaa vauhtia, mutta esimerkiksi Lissabonissa illan viettäminen yksin hotellihuoneessa ei tuntunut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta kaupungilla kiertelylle. Vaikka tietysti ihan toisella mielin matkustaisin johonkin kaukomaille, Euroopan sisällähän olen tässä matkaillut.
Erilaisissa liikennevälineissä istuessani tai ulkona kulkiessani mietin usein, mitä oikein on se luonnon monimuotoisuus josta olen kovin huolestunut. Lentokoneen ikkunasta mittakaava näyttää ihan toisenlaiselta kuin junan ikkunasta, saatikka sitten jalkaisin metsässä liikkuessa. Lentokoneesta huomio kiinnittyy lähinnä siihen kuinka vähän ihmiskäden pirstaloimatonta yhtenäistä luontoa on. Tämä tietysti liittyy siihen että ikkunasta näkee yleensä vain nousu- ja laskupaikan ympäristön, ja lentokentät ovat suurten kaupunkien tuntumassa. Koneen ollessa pilvien yläpuolella ei ole tilaisuutta tarkastella maisemaa. Ihmiset näyttävät ottaneen maapallon pinnan varsin tehokkaasti käyttöönsä, enemmän vihreää on yleensä vain vuoristoisilla alueilla jotka on ollut ilmeisesti hankala muokata viljelyyn tai asumiseen sopiviksi. Teiden nauhat ja asutus niiden varrella ulottuvat lähes kaikkialle, ja maisema on suorakulmaisten viljelyiden tilkuttamaa. Missä tässä maisemassa on luonnon monimuotoisuus? Ojien pientareilla, asutusten laitamilla, eri kulttuurilajeina? Ei minun tarvitse onneksi yhteiskuntatieteilijänä täsmällisesti monimuotoisuutta määritelläkään. Mutta arkikokemus ikkunasta sanoo luonnon olevan ahtaalla.
Yksi elämän suuria ihmeitä on minulle edelleen se, miten tuhansien kilojen metallimötikkä voi pysyä ilmassa. Kyllä insinöörit ovat viisaita. Mutta älkää pilatko iloani selittämällä että lentäminen on ihan yksinkertaista fysiikkaa :) Koneessa istuessa tätä ei tosin kannata liikaa miettiä, ettei iske epäusko teknologiaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti