Tunnelmia idästä

Istun junassa matkalla Leipzigin konferenssista takaisin Stuttgartiin. Aromaterapialiinat eivät ole parantaneet flunssaa.. Jos olisin oppinut kunnon saksalaisen ekoihmisen tavoille, niistäisin nenäni kangasliinoihin. Paitsi että tähän räkätautiin niitä tarvittaisi valtava määrä. Kannettavassa on akkua jäljellä vajaa tunti, junamatka kestää viisi tuntia. En tiedä mitä teen loppuajan. En jaksa lukea enkä uskalla nukkua, koska junaa on vaihdettava kahdesti ja pelkään ajavani vaihtoaseman ohi. Pitää kai vaan tuijottaa pimeää maisemaa. Mutta kyllä junamatkailu vetää vertoja lentämiselle. Asemat ovat kaupunkien keskustoissa, niihin pääsee nopeasti julkisilla. Asemalle voi mennä juuri ennen junan lähtöä kun ei tarvitse jonotella missään turvatarkastuksissa. Tilaa on enemmän. Ja juna kulkee maan pinnassa, mikä mahdollistaa valoisaan aikaan maisemien katselun. Saksalainen kumpuileva maalaismaisema rauhoittaa. Metsiä ei juuri matkalle osunut.

Konferenssi ruokki tehokkaasti ajatuksia ja vahvisti väikkärisuunnitelmiani. Flunssan takia en tosin jaksanut osallistua kovin aktiivisesti vaan tyydyin hiljaisen kuuntelijan osaan. Oli minulla sentään posteri esillä ja muutama käyntikortti oli tainnut siihen teippaamastani muovitaskusta kadota. Ehkä joku siis ottaa jälkeenpäin yhteyttä, vaikken nyt jaksanutkaan aktiivisesti verkostoitua. Oli kiva nähdä hiukan entistä Itä-Saksaakin. Yhden iltapäivän tylsimmän osuuden lintsasin konferenssista ja harrastin hiukan turismia. Kaupungin keskusta oli paikoin varsin viehättävä, kun mukulakivikadut on suljettu autoilta ja niiden varsilla oli paljon pikkuputiikkeja, kivannäköisiä kahviloita ja ravintoloita. Kävin katsomassa kuuluisaa kellariravintolaa johon sijoittuu yksi Faustin kohtaus sekä Tuomaankirkossa, jossa Bach aikoinaan aloitti musikaalisen uransa ja johon hänet on myös haudattu. Kirkon vieressä oli putiikki jossa myytiin kaikenlaista Bach-krääsää ja cd-levyjä, mm. Bachia vauvalle ja Bachia toimistoon :)

Hotellin nettiyhteys oli surkea joten en saanut blogitettua reissun päältä. Salasanaksi sain rossmanit. Ajattelin sen olevan siansaksaa, mutta kun yhtenä iltana kävelin hotellin käytävät läpi ja tutustuin siellä oleviin maalauksiin, selvisi että se olikin leipzigilaisen taiteilijan nimi. Konferenssipaikallakin oli langaton netti, mutta kahvi- ja lounastauoilla ei kovasti ehtinyt muuta kuin putsata sähköpostin viagramainoksista, eikä tapoihini kuulu surffata netissä esitelmien aikana. Minusta yhtä hyvin voi kokonaan jättää menemättä. Toinen tekninen erikoisuus olivat Leipzigissa ratikkapysäkkien lippuautomaatit, jotka eivät hyväksyneet kuin tasarahan. (Jälkeenpäin minulle selitettiin että kyllä ne normaalisti antavat vaihtorahaa, mutta ilmeisesti kohdalleni osuneista automaateista oli pikkurahat loppu.) Matkustin sopivan rahan puutteessa useamman kerran pummilla, onneksi ei osunut tarkastajaa kohdalle.

Leipzig oli kai ennen Saksojen yhdistymistä lähestulkoon miljoonakaupunki, mutta on kutistunut melkeinpä puoleen siitä ihmisten lähdettyä paremman elämän toivossa länteen muurin murtumisen jälkeen. Tämä näkyy tyhjinä taloina ympäri kaupunkia. Toisaalta mm. opiskelijat elävöittävät kaupunkia, ja kai kiivain muuttoliike on jo tasaantunut. Minusta Leipzigissa oli lievästä rähjäisyydestä huolimatta jotenkin kotoisamman oloista kuin Stuttgartissa, joka on Saksan rikkainta aluetta ja raha näkyy. Sosialismin ajasta tuntuivat muistuttavan esimerkiksi sellainen pankin nimi kuin Sparkasse tai kauppa nimeltä Konsum, ja ihmettelin ettei kaikkia sosialismin muistomerkkejä ole siivottu pois. Ehkä näillä ei ole mitään tekemistä sosialismin ajan kanssa muuten kuin minun päässäni. Erilaista Itä-Saksassa ovat myös liikennevalot :) Jalankulkijoiden valoissa oleva ukko ei ole sellainen johon olemme tottuneet, vaan pieni lättähattuinen ukko.

Matkalla Leipzigiin luin Deutsche Bahnin eli Saksan VR:n asiakaslehteä ja viimeisen tänne saamani Vihreän Langan. Asiakaslehdessä oli juttu otsikolla ”Kuoleman pikajunat”. Juttu kertoi rautatieyhtiön yhteistyöstä natsien kanssa. Ilman rautateitä ei juutalaisia olisi saatu tuhottua samalla tehokkuudella. Juttu yllätti minut. En ole päässyt niin sisälle saksalaiseen elämänmenoon että olisin päässyt kärryille millä tavoin täällä on tehty tilit selviksi natsimenneisyyden kanssa. Juttu tarjosi tähän yhden mielenkiintoisen näkökulman. Menneisyyttä ei kielletä eikä kaunistella vaan se hyväksytään sellaisenaan, ja toisaalta sitä halutaan kaikessa kauheudessaan pitää esillä, jotta totuus ei unohtuisi ja vastaava toistuisi. Jutussa keskityttiin erikseen kertomaan kuinka Ranskasta kuljetettiin juutalaislapsia mm. Auschwitziin. Rautatieyhtiö on koonnut teemasta kiertävän valokuvanäyttelyn. Tuntui jotenkin ihailtavan suoraselkäiseltä, vaikka eihän nykyisellä Deutsche Bahnilla ole oikein mitään tekemistä Natsi-Saksan aikaisen rautatieyhtiön kanssa.

Toinen vaikutuksen tehnyt juttu oli Vihreässä Langassa kirjoitus Euroopan oikeistolaistumisesta. Vaikka olenkin ollut hiukan mukana Vihreiden toiminnassa, tunnustan etten ole hirveästi tutustunut eri puolueiden ohjelmiin ja ideologioihin. Mutta minun on ollut vaikea paikantaa itseni myös vihreisiin, koska porukkaan tuntuu mahtuvan sekä hyvin oikeistolaista että hyvin vasemmistolaista porukkaa, ja kaikkea siitä välistä. Omia arvojani pohtiessani huomaan olevani toisaalta hyvin konservatiivinen ja toisaalta taas liberaali. Liberaali olen esimerkiksi tasa-arvoon littyvissä kysymyksissä, konservatiivi taas mitä tulee luonnonsuojeluun. Tai tästä en ole ihan varma, koska kamppailen jatkuvasti itseni kanssa sen suhteen kannatanko ylhäältä ohjattua tiukkaa luonnonvarojen hallintaa joka tuntuisi usein tehokkaammalta, vai sittenkin vapaaehtoisuuteen ja sovitteluun pohjautuvaa luonnonsuojelua, joka varmaan on pitkällä tähtäimellä hyväksytympää ja siksi toimivampaa. En nyt mene tähän keskusteluun enempää etten harhaudu aiheesta. Vihreän Langan jutussa selvitettiin ansiokkaasti kuinka Euroopan poliittinen kartta näyttää olevan murroksessa eivätkä vanhat poliittiset ja ideologiset jaot enää välttämättä päde. Uudessa tilanteessa äärioikeistolla ja -vasemmistolla saattaa joissain asiakysymyksissä olla enemmän yhteistä kuin vasemmistopuolueilla vaikkapa keskenään. Tämä aiheuttaa liikehdintää ja hämmennystä äänestäjissä. En nyt osaa toistaa jutun argumentaatiota hienosti eikä lehti ole käsillä, mutta kehotan hankkimaan sen jos vähänkään kiinnostaa. Koin juttua lukiessa ahaa-elämyksen miksi olen niin hukassa oman poliittisen identiteettini kanssa. Ongelma ei ole vain minun, vaan kyse on laajemmasta murroksesta.

Lissabonin projektipalaveri ja tämä Leipzigin seminaari vaativat nyt hiukan sulattelua. Se tarkoittaa rauhassa persiilleen koneen ääreen istumista ja ajatusten purkamista tekstiksi. Tämä blogi ajaa hiukan sitä asiaa, minun pitää saada kaikenlaisen päässä pyörivät työhön liittymättömät rönsyt kirjattua johonkin pois alta. Huijaan ehkä hiukan itseäni ja kuvittelen työstäväni väikkäriä blogia kirjoittaessani..