Pistänpä vielä sunnuntain kunniaksi toisenkin blogituksen aiheesta joka pyörii usein päässä. Kirjoitin jokin aika sitten melko kriittiseen sävyyn uskonnoista Zeitgeist-elokuvaa ruotiessani, ja muutenkin tuntuu että ajaudun välillä sellaiseen lapselliseen vapaa-ajattelijoiden "uskovaiset on tyhmiä" -retoriikkaan. Ateismini on edelleen sen verran tuore juttu, että tilit uskonnon kanssa eivät vielä ole selvät. Henkilökohtaisella tasolla kutakuinkin kyllä, mutta eivät laajemmalti. Olen pohtinut että ateismin ei tarvitse tarkoittaa kaiken uskontoon liittyvän kieltämistä, vaan lähinnä sitä etten usko kuten kirkko opettaa. Olenkin vastaan uskonnollisia instituutioita, en niinkään uskontoja ilmiöinä. Samaan tapaan en voi oikein ymmärtää agnostikkoja, siis ihmisiä jotka sanovat että uskonnot ovat heille yhdentekeviä eivätkä voisi vähempää kiinnostaa. Uskonnolliset instituutiot ovat niin valtavia ja niillä on niin paljon valtaa, että niiden yhteiskunnallista merkitystä ei voi sivuuttaa. Olen siis huono yhteiskuntatieteilijä jos tuomitsen kaiken uskontoihin liittyvän epä-älyllisenä.
Myös sosiologisessa mielessä uskontojen rooli rituaalien, jatkuvuuden ja yhteisöllisyyden luojana on valtava. Ei tunnu lopulta kovin rakentavalta vaatia jonkinlaista totuuden paljastamista ja uskonnon yhteiskunnallista kieltämistä. Mitä sen tilalle? Jos uskonto tuo ihmisille toivoa ja siitä luopumisen seurauksena on toivottomuus ja merkityksettömyys, niin ehkä pieni itsepetos pitäisi sallia. Siitä kai kuitenkin suurelta osalta on kyse. Halusta kuulua joukkoon. Uskonnottomuus kun on tässä yhteiskunnassa jossain määrin yksinäistä taistoa tuulimyllyjä vastaan. Aika harvassa lienevät ne, jotka ottavat kirkkojen opetukset kirjaimellisesti. Pelottavaa on se kun nämä fundamentalistit saavat kannatusta ja pääsevät valtaan. Esimerkkinä evoluution kieltäminen ja luomisopin tarjoaminen tilalle kouluopetuksessa Yhdysvalloissa. Jonkinlainen älyllinen rehellisyys sentään pitäisi säilyttää. Toisaalta mikäli ihmiset eivät luota omaan oikeudentajuunsa erottaa oikea väärästä, on kai parempi että he edes noudattavat kymmentä käskyä... (Viittauksena väittelyyn erään romanialaisen tuttavan kanssa, jonka mukaan ihmiset ovat ilman uskontoa "liian vapaita"...)
Mitä siis oikein yritän sanoa? Näihin pohdintoihin ovat johtaneet muun muassa muutamien fiksujen ihmisten blogien lukemiset. Ateistikin voi arvostaa uskontoa kulttuurisena ilmiönä. Se on niin suuri osa kulttuuriperintöämme, että sen kieltäminen on typeryyttä. Toisaalta koen new age -tyyppisen "rakastan puita ja tähtiä ja Buddhaa ja Jeesusta" ylisuvaitsevaisuudenkin vastenmielisenä hippeilynä. Mutta en ole oikein päässyt sinuiksi sen suhteen, onko myös elämänkatsomuksellisten vakaumusten kieltäminen tutkimuksessa typeryyttä. Minun on hiukan vaikea suhtautua tieteentekijöihin, jotka tunnustautuvat uskovaisiksi. Mutta luulen että useimmiten kyse on jonkinlaisesta laajemmasta hengellisestä etsinnästä ja juuri uskonnon kulttuurisen merkityksen tunnustamisesta. On niin kovin inhimillistä kaivata jotain muutakin kuin vain tämä lihallinen tomumaja kiusauksineen. Teini-ikäiselle veljelleni ajatus kuolemasta ja sen jälkeisestä tyhjyydestä on kovin ahdistava, hän uskoo mieluummin jonkinlaiseen tarkemmin määrittelemättömään kuolemanjälkeiseen elämään. Niin minäkin hänen ikäisenään ajattelin. Vasta vanhempana ajatus kuolemasta lopullisena loppuna alkoi tuntua ahdistavan sijaan lohduttavalta. Samoin kuin emme voi tietää mitään syntymää tai siittämistämme edeltävästä ajasta, emme voi tietää mitään kuoleman jälkeisestä ajastakaan.
Mutta mitä tarkoittaisi maailmankatsomuksen näkeväksi tekeminen tieteessä? Ei taitaisi oikein riittää sen mainitseminen että on uskova tai ateisti, vaan pitäisi määritellä mitä sillä tarkoittaa. Tässä ajauduttaisi helposti pitkiinkin elämäntarinoihin ja jonkinlaiseen kotikutoiseen psykoanalyysiin. Kuka jaksaisi enää lukea yhtään tutkimusta, jos ne kaikki alkaisivat tämänkaltaisella tutkijan maailmankuvan pohdinnalla?! Tiedettä tehdään tiettyjen pelisääntöjen mukaan, jotka ovat parhaimmillaankin epätäydelliset, mutta kuitenkin jonkinlainen laadun tae. Ehkä tutkijan maailmankatsomus, ellei se ole jotenkin kovin äärimmäinen, ole kovin olennainen. Mutta väitän silti että uskonnon ja maailmankatsomuksen asemasta tieteessä pitäisi keskustella enemmän, muita normatiivisia lähtökohtia kuitenkin vaaditaan auki kirjoitetuiksi. Tämä järkeily saa minut hiukan suopeammaksi esimerkiksi kirkon kanssa tehtäviä ympäristöprojekteja kohtaan. Ei kai tutkijan tai järjestöaktiivin tarvitse itse olla uskova pyrkiäkseen positiiviseen yhteiskunnalliseen muutokseen kyseisen valtarakenteen kautta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
Varoitus, jättipitkä kommentti!
Muistan hetkiä ala-asteelta, kun pohdiskelin jumalan olemassaoloa. Seitsemänvuotiaana olin päätynyt siihen, että evoluutio on ainoa järkevä selitys (tai siis että uskoin tiedemiehiä enemmän kuin Raamattua). Ala-asteen aikana halusin kovasti uskoa Jumalaan, mutta jostain syystä se vain ei käynyt järkeen ja pohdiskelin kovasti maailmankaikkeutta ja kaikkea. Rippikoulussa näyttelin vielä mukana, mutten enää yrittänyt. 18-vuotiaana nimitin itseäni ateistiksi ja erosin kirkosta. Olin ateisti, kunnes kävelin eräänä päivänä Vapaa-ajattelijoiden toimiston ohi ja satuin vilkaisemaan heidän esitteitään, joista tuli kovasti mieleen Herätkää ja vastaavat uskovaisten lehdet. Sen jälkeen olin vahvasti sitä mieltä, että ihmisillä pitää olla uskonnonvapaus.
Kirkoista ja kirkkohistoriasta olen aina pitänyt eikä minulla ole mitään kyseistä instituutiota vastaan paitsi käännyttämistä en pidä soveliaana. Silti lähetyssaarnaajat ovat tehneet myös hyviä asioita.
Kristinuskon säännöstö on hyvä ja kaikenkaikkiaan kannatettava. Elän hyvin kristillisesti, jos ei oteta huomioon sitä, etten usko jumalaan tai käy kirkossa. Yritän olla ystävällinen kaikille ja auttaa jne.
Näistä lähtökohdista toisaalta tuntuu oudolta, että monissa katolisissa maissa petkuttaminen tuntuu olevan kansallishuvi. Ehkä luterilaisuudessa on sitä jotain tai sitten pohjoisen kansat vain ovat ystävällisempiä.
En tiedä. Kauhean vaikea aihe tuo uskonto. Siihen ei voi kuin kompastua.
Tunnen kyllä uskovaisia ja he ovat kaikki oikein mukavia ja heistä osa on tiedealalla eli ei se tieteen ja uskonnon yhdistäminen enää niin oudolta tunnu. Fysiikaan on aika vaikea ympätä jumalaa. Mitä nyt jossain laskutehtävässä pyydettiin laskemaan helvetin lämpötila. ;)
Kiitos kommentista. Sinähän olitkin varhaiskypsä uskonasioissa :) No riippunee ehkä pitkälle mm. kasvuympäristöstä kannustaako se kyseenalaistamaan.. Samanlaiset fiilikset olen saanut niin sanottujen vapaa-ajattelijoiden julkaisuista. Itse elelen myös aika "kristillisesti" jos ei kiroilua lasketa :) Mutta että luterilaisuudessa olisi sitä jotain, sitä sietää miettiä. Ei kai se Luther ihan lämpimikseen uskoa puhdistamaan ryhtynyt.. Ei kristillisessä etiikassa ole mitään vikaa, jos sitä noudattaa sisäistetysti eikä siksi että joku käskee ja niin kuuluu..
Mikä ero sinusta on uskonnolla ja uskolla ? Tätä minä joskus mietin. Onhan aivan eri asia olla uskonnoton (siinä mielessä ettei ns. harrasta uskontoa) kuin olla uskoton (muuallakin kuin petihommissa, siis, vaikeaa tämä suomi joskus!). Itse uskoon minusta liittyy vakaasti moraali ja etiikka, joten tällä logiikalla ilman uskontoakin voi olla "hyvä ihminen".
Tiede ja uskonto on aina kalahtanut yhteen. Minusta tärkeää on totella oman uskonsa, moraalinsa, ääntä tässäkin asiassa. On olemassa erittäin vakautuneita tieteenharjoittajia, he varmaan osaavat erotella uskonnon ja totuuden etsimisen järkeviksi kokonaisuuksiksi.
Nick kävi katolista poikakoulua. Ja hän edelleen joskus näkee painajaisia perjantaisista uskontunnustuksista, kun pienen pojan piti siis keksiä joka viikko tunnustettava synti, josta sitten sai tietyn määrän "Ave Marioita". Siis tosielämässä tapahtunut. Tälläistä uskontoa karsastan kyllä.
Luin juuri jostain blogista tuon kommenttini jälkeen, että on hirveän epäkohteliasta kertoilla kommenteissa omia kokemuksiaan. :D Anteeks. :)
Mutta juttusi oli ajatuksia herättävä!
Taas kerran tulee huomattua, että ei-uskovaisissa on kyllä vähintään yhtä paljon ystävällisiä ja mukavia ihmisiä kuin uskovaisissa, vaikka uskovaisten käsitys asiasta onkin vähän toisenlainen.
Oho. Katja ehti kommentoimaan tuohon väliin vielä yhden, kun painelin preview-nappia. Oivallisia huomioita siinäkin. Ehkä uskonnottomia on pohjoismaissa siksi paljon, että luterilaisuus ei ole samanlainen uskonto kuin katolisuus tai vastaavat. Luterilaisuudesta on helppo lipsua agnostisuuteen, koska siitä ei seuraa mitään välitöntä rangaistusta uskonnon suunnalta (raippoja tms.).
Tämähän herättää keskustelua. Kiva :) Katjalle vielä. Kyllä minäkin näen eron uskonnon ja uskon välillä. Uskonnolla tarkoitan siis teististä uskoa joka perustuu johonkin pyhien kirjoitusten tulkintaan ja niihin perustuviin rituaaleihin yms. Uskoa taas voi mielestäni moneen muuhunkin asiaan kuin isään, poikaan ja pyhään henkeen. Joo, feministinä tökkii muun muassa uskonnon, niin kritinuskon kuin esimerkiksi islaminkin, patriarkaalisuus. Mutta ei nyt enempää esimerkiksi naispappeuskiistoista :) Mutta uskon esimerkiksi siihen että ihmiset pystyvät monenlaiseen hyvään ja kauniiseen, vaikka päinvastaisestakin on runsaasti näyttöä. Ja uskon esimerkiksi siihen että vaikka meillä on isoja ympäristöongelmia, maailma ei lopu huomenna, vaan luotan siihen että herään huomenaamullakin normaalisti ja ryhdyn päivän puuhiin sunnitellusti. Ja uskon että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on vielä paljon tehtävissä. Vaikka tuo viimeinen esimerkiksi pohjautuisikin pitkälti tieteeseen, niin kokonaiskäsityksen saaminen maailmanmenosta edellyttäisi sellaisten tietomäärien hallintaa että ei siihen yksi pää riitä. Eli ei lopulta voi tehdä muuta kuin uskoa :)
Minna, juuri tuollaisen viimeisen kommenttisi "uskontunnistusta" minäkin harjoitan, siis uskoa omiin vakaumuksiin ja toisaalta niiden hallitsemattomuuteen. Eli kaikkea ei vaan voi kontrolloida. Loppupeleissä uskoa tarvitaan ;)
Ehkä _meille_ tieteenharjoittajille on ominaista analyyttinen rationalisointi. Kaiken pitää näyttää samalta, katsoi sitä mistä kulmasta tahansa, sitähän absoluuttinen totuus on. Uskossa ja uskonnoissa on niin paljon varjokohtia ja hämyisiä nurkkia, ettei niitä vaan voi tarkastella analyyttisesti.
Tai mistä sitä tietää. Ehkä me kaikki synnytään uudestaan kärpäsiksi ja kissankelloiksi.
Pakko kommentoida vielä kärpäsistä ja kissankelloista :) Kierrätysmateriaalistahan me ollaan tehty, siis luonnon kiertokulussa kiertävistä molekyyleistä. Musta esim. Esko Valtaojan kirjoissa esiintyvä ajatus siitä että me ollaan "tähtipölyä", tehtyjä samoista raaka-aineista kuin jotkut miljardeja vuosia vanhat taivaankappaleet, on hurjan kaunis ja jollain tavalla hengellinenkin.
Moik!
Niin, uskomuksethan luovat turvaa ja hallinnan tunnetta ympäröivässä, usein kaaosmaisessa todellisuudessa. Rituaaleilla halutaan luoda uskoa siihen, että asioihin voi itse vaikuttaa. Ja rituaalejahan meillä piisaa, oltiin uskovaisia tai ei.
Uskonto -uskoa yliluonnolliseen- on kaiketi ollut olemassa suunnilleen niin kauan kuin ihmisiäkin. Erilaisia lahkoja taitaa muistikuvani mukaan olla about 20 000 -onpahan ainakin mistä valita :). Uskonnot ovat aina ottaneet vaikutteita toisiltaan - esim. kristinuskohan on säälittävä plagiaatti ja yhteenveto yli 2000 vuoden takaisista mystisistä uskonnoista. On vaan törkeästi omittu muilta aineksia omiksi, ja sitten kannattajajoukon kasvaessa alkuperäislahko on jyrätty tieltä pois. Blaah.
Tiedekin voi olla omanlaisensa uskonto. Kyllähän tieteessäkin tietyt paradigmat on valloillaan, ja monesti niistä halutaan pitää kynsin ja hampain kiinni -vaikka ihanteena onkin se tieteen itseään korjaavuus. Objektiivista tietoa, onko sitä? Kulttuuri vaikuttaa tiedostamatta niin voimakkaasti ajattelumallien muodostumiseen, että sen vaikutusta on vaikea siis edes tiedostaa saati kyseenalaistaa. Kyllähän meillekin koulussa on opetettu historiana juuri valkoisen ihmisen (miehen ) historiaa... Toisaalta miten muutenkaan se identiteetti muodostuisi?
Uskoisin, että ne, jotka opiskelevat yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa, omaksuvat tietynlaisen, yhteisen maailmankuvan. Ja saman maailmankuvan omaavien onkin sitten helpompi työskennellä yhdessä, kun on niitä "jaettuja sosiaalisia representaatioita" (oh, sosiaalipsykologia sucks).
Maailmankatsomus sitten - jaa-a, olishan se hienoa jos jokainen edes vaivautusi miettimään omaansa.
No juu, tulipahan ladeltua itsestäänselvyyksiä :D. Terkkuja!
Riksu, hieno yhteenveto aiheesta. Sulla on kyllä vähän etulyöntiasema tähän keskusteluun ;) Olen samaa mieltä että tiede voi olla joillekin "uskonto" siinä missä muutkin. Hiukan epäileväinen taas olen sen suhteen että korkeakouluopiskelijoille muodostuisi jonkinlainen yhtenäinen maailmankuva. Opiskelu on nykyään niin persoonatonta massatouhua ja semmonen pienissä ryhmissä pohdiskelu ja reflektointi aika vähissä, että pelkään opiskelun olevan enempi "hauki on kala" -tyyppistä tankkaamista kuin tieteellisen maailmankuvan perusteiden pohdintaa... Mulla on ainakin edelleen ns. tieteellinen maailmankuva hukassa, vaikka mukamas työkseni tiedettä teen... Ja ehkä identiteetti muutenkin. Mitä tästä opimme: ei kannata lähteä mitään kyseenalaistamaan kun saa vain pahan mielen itselle :) Vaan kerran kun on kyseenalaistamisen polulle lähtenyt, niin autuaaseen unohdukseen ei tahdo osata palata..
En ota kantaa sen kummemmin siihen onko uskovaisuus älyllinen itsemurha vai ei. Haluaisin kuitenkin antaa eteenpäin levitettäviksi ja kommentoitavaksi muutaman uskoville suunnatun kysymyksen.
Kuolemasta. Kun kristitty kuolee, parin viikon päästä pappi rukoilee hänelle ikuista elämää ja ikuista rauhaa. Pysähtyykö uskova miettimään mitä on elämä ja mitä on rauha. Eikö elämä ole sitä, että haluaa seuraavan suupalan, panon ja hetken. Elämä on tarpeiden tyydyttämistä, jatkuvaa ärsykkeisiin vastaamista. Mitä sitten on rauha? Rauha on sitä, että ei ole yhtään ärsykettä, johon pitäisi vastata. Rauha on siis elämän vastakohta eli kuolema. ”…should I stay or should I go?”
Papeista, uskovaisista röyhkeimmistä. Mitenkä papit perustelevat valtuutuksensa toimia pappeina? Heittikö Jumala noppaa, vai mitä? Ajatelkaa, nämä yhteiskunnan arvostamat yksilöt uskovat olevansa jonkinlaisia Jumalan ja ihmisen välikappaleita, yli-ihmisiä. Heille roolin on oltava jotakin todellista, muutenhan saarnaaminen olisi silkkaa huoraamista. Pyhittääkö siis uskovaisuus yhteiskunnassamme pesivän patologisen narsismin?
Ikuisesta elämästä. Uskovainen kristitty pääsee taivaaseen ja tapaa taas kaikki edesmenneet läheisensä. Mutta onko se 55 vuotta sitten kätkytkuolemaan kuollut esikoinen vielä vauva vai onko hän kasvanut aikuiseksi? Elävän ihmisen aivokapasiteettihan huononee iän myötä, mutta kokemuksen karttuminen kompensoi tämän huononemisen. Ikuisuudessa elävän sielun henkinen kapasiteetti tuskin haalistuu ajan kuluessa? Jos siis sieluille annetaan normaaleita virikkeitä, henkinen kasvu on varmasti huimaa. Esikoinen voikin siis olla yllättävän fiksu 55 v. sielu. Jos ajatellaan, että taivaassa on ollut 2000 vuotta (kristityn maksimi kai?) joku utelias ja oppivainen sielu (vois tosin olla, että ne ei sinne pääse), ensitapaaminen tällaisen aivan eri tasolla olevan olion kanssa voi olla tyrmäävä. Miten keskustella jonkun kanssa, jolla on ollut aikaa oppia ja omaksua 2000 vuotta enemmän kuin sinulla? Tai toisinpäin, eikö olisi aika sadistista jäädä ikuiseksi vauvaksi tai dementikoksi?
Olin kerran kirkossa ja näin siellä ”Lähetys lehden”. Lehden teema oli monikulttuurisuus! Meinasi kyllä mennä syljet väärään kurkkuun. Oliko mono-sanan toinen o lipsahtanut i:ksi? Miten lähetysuskonnon lähetyslehden teema voi olla monikulttuurisuus? Tunne vihollisesi vai?
Joskus Hesarin mielipidepalstalla keskusteltiin yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta (todellakin!). Keskustelu ajautui siihen, että ne kenelle on lusikalla annettu, eivät voi kauhalla ottaa. Tähän sitten joku kirjoitti vastineen, että onneksi sentään Jumala on oikeudenmukainen. Jumalan edessä kaikki ovat samanarvoisia kognitiivisista kyvyistä riippumatta.
Kirjoitin juttuun vastineen, jossa kysyin, että mihin Jumalan oikeudenmukaiset valinnat perustuvat? Tarkastelemalla kristinuskovaisten ajallista ja maantieteellistä jakaumaa tyhmempikin huomaa, että kaikilla maailman ihmisillä ei ole ollut, eikä ole, samaa oikeutta tulla pelastetuksi. Kas kummaa, juttua ei koskaan julkaistu ja jäin ilman vastausta.
Hahah, on toi mikko aikamoinen saarnamies:).
Mut joo, ei musta itsestäni olisi tieteentekijäksi, en jaksa analysoida enkä kyseenalaistaa tarpeeksi. Nostan hattua kaikille tieteilijöille, kas näin.
Kiitos minttuliini keskustelunavauksesta! Ihmiset ei nykyisin enää keskustele... ei kai vaan uskalleta astua toisten varpaille. Tai sit ei uskalleta laittaa itseä peliin, voihan joutua naurunalaiseksi. Varsin tylsää.
Hih, kateeksi käy kun ajattelen minkälaisia tulisieluisia keskusteluja teillä kotona käydään :) Kohtuututulta tuntuu noi Mikonkin mietteet, en tosin ollut osannut viedä ajatusta 2000-vuotisiksi kehittyvistä sieluista noin pitkälle :) Tämän takia uskonto onkin uskonto, koska loogisten ammottavien aukkojen yli on vaan uskottava. Ja sen takia tämänkaltainen argumentaatio ei toisaalta tee tyhjäksi mm. uskontojen merkitystä yhteiskuntaa koossapitävänä liimana. Eli tavallaan ajaudutaan helposti hiukan samantyyppiseen ohipuhumiseen kuin vaikka ilmastokeskustelussa...
Lähetä kommentti