Elämä kehyksissä

Terveisiä Lissabonista. Ei uskoisi että on tammikuu. Täällä tarkenee päivällä ulkona t-paidassa. Aurinko paistaa, kaikkialla vihertää ja kukat kukkivat. Onkohan tämä ihan tavanomainen portugalilainen tammikuu, vai kummallinen ilmastonmuutostammikuu? No ei valittamista, aurinko on tervetullut vieras.

Meillä oli tänään sunnuntaina projektitapaamisen ainoa vapaapäivä ja se tuli kyllä ihan tarpeeseen. Päivät ovat olleet pitkiä ja tiiviitä, vaikken ole kaikkiin iltarientoihin osallistunutkaan. On aika rankkaa olla koko ajan skarppina ja valmiina keskustelemaan ja oppimaan uutta. Tapaamisen päällimmäisenä tavoitteena oli käsitellä erilaisia lähestymistapoja ja menetelmiä kansalaisosallistumiseen luonnonvarojen hallinnassa. Tämä osuus on jäänyt lopulta aika vähälle kun on väännetty kättä yhteisestä analyysikehikosta. Kehikko oli olemassa jo siinä vaiheessa kun meidät väikkärintekijät ja post docit projektiin rekrytointiin, joten emme päässeet vaikuttamaan sen rakenteeseen eivätkä sen taustalla olleet ajatukset aivan auenneet.

Kehikon päällimmäinen tarkoitus on mahdollistaa eri tapaustutkimusten vertailu keskenään, eli että projektin tuloksena ei olisi vain yhdeksää erillistä väitöskirjaa ja nippua artikkeleita, vaan myös jonkinlaisia yhteisiä tuloksia. Tämä osoittautui erinomaisen hankalaksi kun ihmiset tulevat eri tieteenaloilta ja erilaisin taustoin ja odotuksin. Jokainen haluaisi kehikosta itselleen sopivan, jolloin se ei välttämättä sovikaan enää muille. Ja sitten oli meitä, joiden mielestä kehikko oli ihan hyvä ja riittävän yleinen sellaisenaan jotta jokainen voi jotenkin paikallistaa oman työnsä siihen, eikä kädenvääntöön kehikosta viitsisi käyttää enempää energiaa. Kaksi päivää siitä kuitenkin käytiin tunnepitoisia keskusteluja ennen kuin ulkopuolisen fasilitaattorin vetämänä löytyi tapa jolla työstää kehikkoa eteenpäin ja sopia sen lopullisesta muodosta. Yhteisymmärryksen löytyminen puhdisti ilmaa joten sikäli siihen käytetty aika ei mennyt hukkaan. Nyt voimme toivottavasti keskittyä itse työhön. Vieläkään ei tosin tullut selvyyttä siihen, millä tavoin analyysikehikkoa lopulta tullaan käytännössä käyttämään tapausten vertailussa. Jokainen kun keskittyy omassa työssään erityisesti johonkin kehikon osaan. Vaikka edellytettäisi että omasta tutkimuskohteesta pitää pystyä sanomaan muiden iloksi jotain myös kehikon muihin lokeroihin, en tiedä paljonko tästä lopulta tulee olemaan muille iloa omassa työssään... Aika näyttää. Tämä tuskin oli viimeinen kerta kun analyysikehikosta keskusteltiin. Seuraava projektitapaaminen on syyskuussa Slovakiassa.

Useimmat kolleegat suunnittelivat käyttävänsä vapaapäivän joko ekstensiiviseen nähtävyyksien katseluun tai työntekoon. Minä yhdistelin hiukan molempia, en jaksanut lähteä koko päiväksi kävelemään kaupungille. Olen ollut Lissabonissa kerran aikaisemminkin ja jotenkin ei kasvavan mahan kanssa nähtävyyksien katselu jaksa hirveästi innostaa. Kävin viereisessä puistossa Kulbenkian-taidemuseossa ja nykytaiteen museossa. Jälkimmäisestä tykkäsin enemmän, japanilainen keramiikka ja vuosisatojen ikäiset persialaiset matot eivät jaksaneet innostaa yhtä paljoa. Sunnuntaina molempiin museoihin oli vieläpä vapaa pääsy. Iltapäivällä otin kunnon torkut ja illan käytin powerpoint-esityksen tekemiseen väikkäriprojektistani maanantain esitystä varten.

***

Nyt ollaan jo keskiviikossa, en ole ehtinyt laittaa blogitekstiä nettiin joten jatkan tähän perään. Hotellissa ei ole nettiyhteyttä, tai olisi aulassa jos siitä haluaisi maksaa. Yliopistolla missä vietämme päivät on langaton netti, mutta päivät ovat niin tiiviitä ettei juuri netissä ehdi surffata eikä päivän päätteeksi enää huvita. Lounastauoilla on ollut kiva jutustella ihmisten kanssa ja nauttia ulkona auringosta. Keväinen sää on tosin osoittautunut hyvin petolliseksi ja olen onnistunut vilustumaan. Kurkku on karhea ja nenä vuotaa. Toivon että kunnon yöunet auttaisivat asiaa. Parina viime yönä olen nukkunut huonosti, millä varmaan on tekemistä vilustumisen kanssa.

Väikkäriesitys meni ihan hyvin, vaikka 10 minuuttia tuntui toivottoman lyhyeltä ajalta. Sain kannustavaa palautetta, osin hieman ristiriitaistakin, joten sitä on sulateltava hetki. Muihin väikkärintekijöihin nähden olen suunnitelmissani pisimmälle ehtineiden joukossa. Minulla oli tosin se etu että väikkärinaihe oli mielessä jo ennen kuin sain paikan projektista, tosin onhan se läpikäynyt melkoisia mullistuksia projektiin liittymisen seurauksena. Erityisesti pidän yhden tanskalaisen senioritutkijan tavasta kysyä ”mikä tässä on kiinnostavaa tai uutta; mikä oikein on jutun juoni”. Tämän voi helposti ottaa hyökkäävänä jos on tekemisistään epävarma, mutta sen verran olen oppinut tyyppiä tuntemaan että tiedän hänen esittävän kysymyksen rakentavan kritiikin tarkoituksessa. Ja se toimii: kysymys pakottaa kuvailemaan omaa tutkimusaihetta uusin sanoin, pukemaan sen selkokielelle ja kirkastaa siten kummasti ajatuksia kun näkee mitä vaivalla juhlavan näköiseksi kiillotetusta tutkimussuunnitelmasta oikeastaan jää jäljelle. Oma suunnitelmani uskoakseni kesti hänen kritiikkinsä, koska hän usean muun lailla myöhemmin kehui aihettani mielenkiintoiseksi. Luulen että aiheestani tekee erityisen mielenkiintoisen tässä kontekstissa se että se on hiukan erilainen eikä yhtä kuivakan hallinnollinen kuin monet muut toistaiseksi. Ja osuutta asiaan on myös sillä että aihe tavallaan tulee sydämestä ja on minulle aidosti tärkeä ja kiinnostava, ja tämä suhde varmaan väistämättä näkyy tavassa jolla sitä lähestyn ja siitä puhun. En kyllä näe järkeä tehdä väitöskirjaa jollei aiheesta ole aidosti innostunut; itse en ainakaan viitsisi.

Tänään meillä oli ohjelmassa kenttäretki. Kävimme Natura 2000 -alueella, jossa isäntäyliopiston tutkijat ovat tehneet tutkimusta mm. Kansalaisosallistumiseen liittyen alueen hoito- ja käyttösuunnitelmaa laadittaessa. Oli kiva nähdä paikka livenä, monet kysymykset aukeavat ihan eri tavalla kuin paperilta lukiessa. Meillä oli tilaisuus tavata projektin koordinaattori ja muutamia osallistuneita maanviljelijöitä. Ehkä tärkein päivän anti oli kuitenkin rentoutua hiukan ja nauttia Portugalin maaseudusta kokoushuoneessa istumisen sijaan. Monenlaisia hyödyllisiä epämuodollisia keskusteluja käytiin kuitenkin päivän aikana, mitkä vievät töitä ja projektia eteenpäin. Pelkkä huviretki reissu ei siis ollut, vaikka päättyikin viininmaisteluun :) Minä jätin viinit väliin mutta kyytipojaksi tarjottu juusto kelpasi.

Tutkimusporukkamme on hitsautunut varsin tiiviiksi ja hyvin toimivaksi kirjavaksi joukoksi. Tai ainakin väikkärintekijät keskenään. Projektin koordinaation suuntaan on hiukan ristiriitaisia tunteita. Osin kyse on henkilökemioista, osin erilaisista odotuksista projektin suhteen. Minä tunnen tämän tapaamisen jälkeen olevani poikkitieteellisessä projektissamme enemmän kotonani kuin ennen. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen olin koko lailla hukassa, sillä tapaamista isännöivät taloustieteilijät ja ohjelma oli paljolti sen mukainen. Moni muukin asia tietysti vaikuttaa: nyt projektin kokonaisuus hahmottuu paremmin ensihämmennyksen jälkeen, ja kunkin omat tutkimussuunnitelmat ovat kehittyneet niin että voimme keskustella enemmän sisällöistä ja niiden välisistä mahdollisista synergioista. Ehkä yksi tärkeimmistä opetuksista mitä projektista lopulta jää käteen, melkein valmiin väitöskirjan lisäksi, on nähdä miten tieteidenvälisyys käytännössä toimii. Haaste on mittava, se on jo huomattu. Pelkästään yhteisen kielen löytäminen on työlästä, puhumattakaan erilaisten käsitysten yhteensovittamisesta siitä, minkälaista on hyvä tutkimus, mihin pyritään ja minkälaiset kysymykset ovat relevantteja. Mutta jos, ja uskoakseni kun, saamme projektin toimimaan, avautuu tästä sekametelisopasta myös hienoja mahdollisuuksia. Maailma kun ei ole joko tai, vaan sekä että, ja erityisesti ympäristöongelmia tuntuu olevan välttämätöntä lähestyä monitieteisesti.

Voi olla että kyse on raskaushormonien aiheuttamasta tunteellisuudesta, mutta tunnen tällä hetkellä suurta kiitollisuutta siitä että saan olla mukana tässä projektissa, näiden hienojen ja fiksujen ihmisten kanssa. Projektin kansainvälisyys ei tunnu kovin kummalliselta kun olen vuosia elänyt kaksikulttuurisessa suhteessa, mutta kansalaisuuksien kirjo projektissa on kyllä aika huima. Ja sen mukanaan tuoma hienoisten kulttuuristen erojen rikkaus. Ja totta kai kansainvälisen projektin kautta avautuu melko huima kontaktiverkosto, ikään kuin ihan ilmaiseksi tarjolle, kunhan sitä osaisi hyödyntää. Monenlaisia lupauksia on ilmassa, mahdollisuus vierailla eri yliopistoissa ja tehdä yhteistyötä monien ihmisten kanssa. Akateeminen matkailu sinänsä ei jaksa hirveästi innostaa, mutta kun löytyy yhteisiä kiinnostuksen kohteita voi olla hedelmällistä tavata ihmisiä ihan kasvotusten eikä vain artikkelien tai sähköpostin välityksellä. On niin helppo uppoutua omaan surkeuteensa ja valittaa yksinäisyyttään ja ohjauksen puutetta. Saman voi nähdä myös toisesta vinkkelistä vapautena seurata omia intressejä tutkimuksen tekemisessä ilman että minua yritettäisi survoa saksalaisen sosiologin muottiin ;) Olemme hurjan etuoikeutettuja. Ihan joka väikkärintekijällä ei ole mahdollisuutta saada hankkeestaan säännöllisesti palautetta tällaiselta asiantuntijajoukolta. Erityisesti kaksi kolmesta post docista ovat ihan mahtavia asialleen omistautuneita tyyppejä jotka haluavat aidosti auttaa meitä junioreja taipaleellamme. Kolmannen ansioiksi laskettakoon päällimmäisenä erittäin persoonallinen ja tarttuva nauru :)