Elämänmuutos

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Ihan viime aikoina olen nautiskellut kotona joululomasta ja tekemättömyydestä, mutta hiljaisuuteen on jo pidemmän aikaa ollut toinenkin syy. Nyt aika tuntuu kypsältä sen paljastamiseen, mistä en aikaisemmin uskaltanut kertoa kuin lähemmille. Olen kolmannella kuulla raskaana. Aiheen käsittely sai oman bloginsa nimeltä Rääpäle. Bratwurstia ja byrokratiaa hiljenee todennäköisesti keväällä entisestään, sillä lapsi on tarkoitus saattaa maailmaan Suomessa, ja muutenkin kärsin näissä olosuhteissa motivaation puutteesta kirjata ylös saksalaisen elämän tarkkailua. Saattaa olla että tämä säilyy kanavana käsitellä työhön liittyviä asioita tai muuttuu entistä enemmän siihen suuntaan, sille työstämiselle tuntuu kuitenkin edelleen olevan tarvetta. Koetan pitää vauva-asiat omassa blogissaan, jotta se ei ota haltuunsa koko elämääni.

Mihin katosivat värit?

Kotona, viimein! Perjantaipäivä meni kissan kanssa matkustaessa. Jo taksissa kotoa lentokentälle kissa aloitti kovaäänisen protestoinnin, joka jatkui koko lentomatkan ajan. Lentokentälle päästyämme jouduimme siivoamaan hätäkakkoja kuljetuskopasta lentoaseman vessassa. Kentällä ja koneessa saimme kovasti huomiota osaksemme: iih ja oih kun se on ihana, onko se sinulla aina mukana, mikä sen nimi on. Matkalaukkuni painoi 8 kiloa liikaa, mutta olin lähtöselvityksessä ajoissa ja sattui kiva virkailija, enkä joutunut maksamaan ylipainosta. Enkä maksanut kissastakaan, vaikka tietääkseni olisi pitänyt. Kissalle oli varattu paikka koneen ruumassa kun kuljetuskopan mitat olivat liian isot koneeseen sisälle otettavaksi. Ajattelin että jollei minulle kukaan mitään sano, vien kissan muina miehinä sisälle matkustamoon. Niin tein ja siellä se sai olla matkan ajan. Lentoemäntä kuulutti kolmella kielellä, että mukanamme on tänään kisas, allergiset ilmoittautukaa. Joku mies ilmoittautui (silkkaa huomionkipeyttään jos minulta kysytään) mutten onneksi vaatinut kissan viemistä ruumaan. Lentoemäntä kävi moneen otteeseen kysymässä kissan kuulumisia ja kysyi lämmittäisikö maitoa :) Kertoili tarinoista muista eläinmatkustajista ja mm. sähköjohtoja pureskelemaan karanneesta koehiirestä. Mahtoiko olla urbaani legenda... Sen jälkeen hiiriä ei kuulemma lentokoneessa kuljeteta kuin kuolleina. En tosin ymmärrä miksi kuolleita koe-eläimiä kuljetettaisi maasta toiseen.

Kun kone laskeutui Helsingissä pilvien alapuolelle, näky oli lähestulkoon shokeeraava. Minne kaikki värit olivat kadonneet? Suomalainen talvimaisema oli mustavalkoinen, tai oikeastaan harmaan eri sävyissä. Aivan kuin olisimme siirtyneet toiselle aikakaudelle, mustavalkofilmien aikaan. Siellä täällä silmä erotti kuitenkin punaisia kattoja ja keltaisia kuorma-autoja. Mutta maa ja puut näyttivät pystyyn kuolleilta. Olin ehkä odottanut edes hiukan lunta, enkä ollut täysin varautunut kaamokseen. Jouduin järkeilemään itselleni hetken: kaikki on hyvin, nyt on talvi, maa on roudassa ja puut ovat jäässä. Vasta hetken kuluttua maisema alkoi näyttää tutulta, karun kauniilta.

Lentokoneessa käytävän toisella puolen istui vanhempi saksalainen pariskunta. Kun lounas oli tarjoiltu ja syöty, mies kieltäytyi tarjotusta kahvista, mutta kippasi kuitenkin kahvikermat kurkkuunsa. Päälle hän veisteli tyytyväisenä voinapit, ja kaatoi suuhunsa sokerit jälkiruoaksi. Säästäväisyys on tietysti hyve. Bussissa Helsinki-Vantaalta Tampereelle tapasin toisen herrapersoonan. Bussimatka tuntui kestävän ikuisuuden, yhtä kauan kuin lento Stuttgartista Helsinkiin. Kissa oli bussissa jo niin väsynyt ettei jaksanut enää naukua. Käytävän toisella puolen istui vanhempi herra, joka ryhtyi juttusille. Hän oli britti, isänsä tosin oli ukrainalainen. Mies oli naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja työskenteli Saudi-Arabiassa, opetti tulevia öljyporareita yliopistolla. Hän hehkutti rakkauttaan vaimoonsa 25 avioliittovuoden jälkeen ja siteerasi Pablo Nerudaa :) Herra oli tosin hiukan huolissaan, sillä viimeksi kotiin palatessa oli tullut palautetta liian monesta matkalla naukkaillusta drinkistä. Niinpä hän tiedusteli minulta useaan otteeseen, ettei vain ollut humalassa. En jäänyt seuraamaan asemalla minkälainen oli vastaanotto; ukko kyllä haiskahti aika lailla viinalta.

Meille tuli vieraita heti perjantai-iltana, ja miehen työkaverin juttuja kuunnellessa alkoi tuntua siltä etten ehkä sittenkään ole ollut riittävän pitkään poissa.. Lauantaiaamuna luulin heränneeni varhain. Ulkona oli hämärää, tuntui mahdottomalta sanoa mitä kello oli. Yllätyin että se oli jo yli kymmenen. Lauantaipäivä menikin sitten eläinlääkärissä. Toinen kissoistamme (ei se viimeksi matkustanut) oli saanut jostain parin-kolmen sentin haavan kylkeensä. Emme keksineet missä sisäkissa olisi satuttanut itsensä. Haava ei vuotanut mutta näytti siltä että saattaisi kaivata ompelua. Harmiksi päivystävällä eläinlääkärillä oli samanaikaisesti puolet Tampereen koirista ties minkä vaivojen kanssa, joten odotellessa meni tunti poikineen. Kissa sai neljä tikkiä, antibioottikuurin ja joutuu reppana käyttämään pari viikkoa kauluria ettei pääse itse hoitamaan haavaansa. Nuorempi kissa ehti jo iloita kotiin pääsystä ja on nyt aivan järkyttynyt kun toinen törmäilee kaulurin kanssa pitkin nurkkia.

Lauantai-iltana tapasin luonnonsuojelukavereita. Oli kiva tulla kotiin. Sunnuntaina kävimme tutustumassa uuteen vegaaniravintolaan. Asiakkaita riitti sunnuntaina niin että palvelu kesti aikansa, mutta eipä onneksi ollut kiire. Jouluostoksillakin hiukan poikkesimme, ja illalla hain joulutunnelmaa lahjoja paketoiden. Onneksi tulin tehneeksi täsmäiskun Stuttgartin joulumarkkinoille ennen lähtöä.

Koti-ikävä

Koti-ikävän tunnelmat tiivisti oivasti Positiivareiden joulukalenterissa itsenäisyyspäivänä ollut värssy:

Niinkuin kevään ensimmäiset vihreät lehdet työntyvät esiin routaisesta maasta,
niin minä kasvoin niitylläsi.
Sinun maahasi olen kylvänyt lapsuuteni muiston
Ja kaukana sinusta minä olen juureton.
Vain sinun maallasi olen vihdoin kotona, sillä sinä teit minusta sen joka nyt olen.

Sadetta ja sinisiä pillereitä

Viikonloppu on mennyt tuottoisasti joululahjoja miettien ja blogeja lueskellen. Blogimaailmaan saa helposti uppoamaan tunnin poikineen, kaikenlaista mielenkiintoista olisi tarjolla. Tänään piti joululahjojen osalta siirtyä suunnitelmasta käytäntöön ja käydä joulumarkkinoilla, mutta Saksalainen talvikeli on pitänyt minut sisätiloissa. Täällä on jo pitkään ollut sellainen sää, että aamu alkaa lupaavasti aurinkoisena. Siinä vaiheessa kun ehdin suunnittelemaan ulos lähtöä, taivas on kuitenkin jo vetänyt pilveen ja ikkunana ropisee pisaroita. Tämä päivä ei tehnyt poikkeusta.

Kissat ovat ensimmäistä kertaa erossa toisistaan. Nuorempi ja läheisriippuvaisempi niistä jäi tänne kanssani, ja kuljeskelee nyt onnettomana toista etsien. Kävi tutkimassa vaatekaapin hyllytkin, missä toinen tykkää ottaa nokosia, vaikkei yleensä koskaan kaappiin menekään. Katsoi myös velvollisuudekseen putsata jogurttipurkin minun jäljiltä toisen kissan puuttuessa, vaikkei normaalisti maitotuotteita syökään. Vaaleaa leipääkin kerjäsi, toinen hölmö kun syö sitäkin, mutta se jäi sentään syömättä.

Suomalaiseen yliopiston sähköpostiini tulee päivittäin kymmeniä Viagra- ja muita potenssilääkemainoksia. Jos olisin tekniikkaan vihkiytyneempi, olisi varmaan mahdollista asettaa sähköposti jotenkin suodattamaan tällaiset viestit automaattisesti. En ole jaksanut perehtyä. Viestien otsikot on silmäiltävä nopeasti läpi, etten tule vahingossa poistaneeksi mitään oikeita viestejä. On aika tympeää aloittaa päivä silmäilemällä erilaisia lupauksia megamunista ja tyydytetyistä naisista. En tiedä mihin väärään paikkaan olen sähköpostiosoitteeni tullut laittaneeksi. Minulla on profiili Facebookissa, jonka yksityisyyden suojasta viime aikoina on kovastikin keskusteltu. Minusta koko Facebook on melko typerä. Koetan tässä kerätä tahdonvoimaa sanoutuakseni moisesta irti.

Suomalaiset arvot

YLE teki onneksi palveluksen kaikille ulkosuomalaisille ja näytti linnan juhlat netissä. En mitenkään suunnitellut juhlia katsovani, mutta jotenkin vain etsiydyin itsenäisyyspäivän iltana ruudun ääreen. Olihan siellä taas monia hienoja pukuja. Päällimmäiseksi jäi mieleen Globe Hopen toimitusjohtajan kierrätetystä laskuvarjosta tehty puku. Ihan koko juhlia en jaksanut katsoa, mutta tanssiin asti sentään. Musiikkivalinnat hieman ihmetyttivät. Kaiken maailman rakkauslauluja, Paula Koivuniemen "Tummat silmät, ruskea tukka" ja humppaversio Jonna Tervomaan biisistä "Rakkauden haudalla"! No kai siihen itsenäisyyden juhlimiseen saa kuulua ilo ja kepeyskin.


Tänään lueskelin uutisia Ylen sivuilta, ja huomio kiinnittyi Suomen Gallupin tekemään tutkimukseen suomalaisten perusarvoista. Kyselyn tulokset olivat aika ristiriitaisia. Ykkösarvoksi nousi yhdenmukaisuus lain edessä. Tärkeää oli myös oikeus peruspalveluihin, eli asuntoon, ruokaan ja vaatteisiin. Ympäristö ei noussut tärkeäksi ollenkaan. Samaten demokraattiset perusarvot jäivät paitsioon. Vastaajat eivät pitäneet tärkeinä yhdistymisen ja äänestämisen vapautta. Sananvapautta sentään pidettiin tärkeänä, tosin myös sen kanssa ristiriidassa olevaa yksityisyyden suojaa. Huolestuttavinta ehkä tuloksissa oli, että poikkeusolosuhteissa jopa viidennes kansalaisista olisi valmis hyväksymään sellaisista arvoista kuin fyysisestä koskemattomuudesta joustamisen. Toisin sanoen osa suomalaisista voisi hyväksyä kidutuksen ja kuolemanrangaistuksen käytön. Joku toimittaja olikin tuloksista osuvasti vetänyt johtopäätöksen, että monet suomalaiset olisivat olleet tyytyväisiä entisessä DDR:ssä!

Masentavaa on ympäristöpolitiikan tutkijan näkökulmasta demokraattisten arvojen ja ympäristön huono gallupmenestys. Monenlaisia spekulaatioita voidaan tietysti esittää kyselytulosten pitävyydestä. Perusarvot ovat jo konseptina hankala asia. Kun yks kaks joku kyselijä soittaa, niin tuskin siinä vastaaja ehtii kovin syvällisesti pohtimaan että mitäs tämä yhdistymisen vapaus nyt esimerkiksi todella tarkoittaakaan, ja minkälainen maailma olisi jos se oikeus poistettaisi. Tuloksiin on arveltu vaikuttaneen myös tuoreessa muistissa olevan Tehy-kiistan. Siinähän vastakkain olivat periaatteessa yhdistymisvapaus eli oikeus työtaisteluun ja toisaalta oikeus elämään ja terveyteen. Näistä jälkimmäinen voitti. Kaiken kaikkiaan sellainen vaikutelma tuloksista kuitenkin tulee, että oma napa on suomalaista lähinnä. Ovatkohan asiat silloin liian hyvin, kun demokraattisille perusoikeuksille ei anneta arvoa? Toisaalta tulos on yhtenevä laskevien äänestysprosenttien kanssa. Monellako suomalaisella lopulta on omakohtaista kokemusta yhdistystoiminnasta ja poliittisesta aktiivisuudesta? Ei sitä ehkä osaa arvostaa jos ei itse ole aktivoitunut minkään asian puolesta. Toivottavasti ei nyt ihan näin helpolla olla kuitenkaan liukumassa amerikkalaistyyppiseen yhteiskuntaan, jossa oikeus koskemattomuuteen ei esimerkiksi ole itsestään selvä perusarvo.

Mies ja toinen kissoista lähtivät aikaisin tänä aamuna. Nyyh. Nyt me ollaan Tompan kanssa kahdestaan ja odotetaan viikon kuluvan nopeasti, että päästään mekin kotiin joulutohinoihin.

Ajan henki

Katsoimme taannoin "dokumenttielokuvan" nimeltä Zeitgeist, suomennettuna ajan henki. Leffa on ladattavissa Googlelta (englanninkielisenä, nimestä huolimatta). Minä en siitä ollut kuullutkaan, mies oli törmännyt siihen jossain nettikeskusteluissa. Leffan teki mielenkiintoiseksi muun muassa se, että siitä keskustelu oli kielletty Wikipediassa. Se siitä yhteisöllisesti tuotetun tiedon moniarvoisuudesta? Elokuva esitti yhdenlaisen aikalaisdiagnoosin, jonka teemoina olivat kristinusko, syyskuun 11. iskut New Yorkissa ja Yhdysvaltojen keskuspankki. Aika satunnaiselta kuulostavat teemojen yhteydet, eikä niitä kovin tiiviisti dokumentissa lopulta yhteen kiedottukaan. Tai sitten minä en ymmärtänyt todisteluketjua niin että se olisi jäänyt mieleen.

Elokuva alkoi masentavalla kuvakavalkadilla aikamme sodista ja pommituksista, ja jatkui lapsellisilla lainauksilla jonkun stand-up koomikon muka yhteiskuntakriittisillä heitoilla siitä, kuinka ihmiset on aivopesty uskomaan, että pilvien reunalla majailee joku näkymätön häiskä, joka on jatkuvasti läsnä kaikkialla maailmassa. Kun alun yli jaksoi sinnitellä, muuttui leffa mielenkiintoiseksi. Siinä esitettiin varsin vakuuttavan oloisesti, kuinka paljon yhteistä kristinuskolla on lukuisten muiden muinaisten uskontojen kanssa, ja kuinka nämä yhtäläisyydet lopulta johtavat auringon palvontaan uskontojen perustana. Monille uskonnoille oli yhteistä ainakin messiaan neitseellinen siitos, syntymä 25. joulukuuta, itämaan kolme tietäjää ja 12 opetuslasta. Elokuvassa todisteltiin kuinka nämä kaikki tapahtumat ovat itse asiassa metaforia taivaankappaleiden liikkeille, ja esimerkiksi kolme viisasta miestä olivat kolme tähteä jotka näkyivät niihin aikoihin kuin Jeesuksen (tai Muhammedin) oli määrä syntyä. Ateistin maailmankuvaan tämä selitys istuu varsin luontevasti. Tuntuu tavallaan murheelliselta että metaforat on otettu kirjaimellisesti ja niiden varaan on rakennettu kirkon valtarakenteet (ja mm. ristiretket ja noitavainot). Osin tämän seurauksena olemme vieraantuneet luonnosta. Sen sijaan että palvoisimme aurinkoa ja vuoden kiertoa, jotka ovat kaiken elämän edellytyksenä, palvomme kuvitteellista ihmeidentekijää. (Elokuvan mukaan ei ole mitään historiallisia todisteita siitä että henkilö nimeltä Jeesus olisi aikoinaan elänyt. En osaa kommentoida tätä, kun en tiedä paremmin.)

Elokuvan toinen osa keskittyi sitten WTC:n syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin, ja esitti tutun kuuloisia teorioita siitä miten tornit eivät mm. voineet romahtaa lentokoneen törmäyksestä, vaan tapa jolla niiden nähtiin hallitusti luhistuvan viittasi siihen että ne hajotettiin rakenteisiin asetetuilla räjähteillä. Kolmanteen WTC-torniin ei edes iskeytynyt lentokonetta, eikä sen luhistumista ole virallisissa asiakirjoissa pystytty selittämään millään lailla. Kolmannen lentokoneen kerrottiin iskeneen Pentagoniin. Paikalta ei kuitenkaan löytynyt pienintäkään palaa mahdollisesta lentokoneesta. Tätä selitettiin sillä, että iskussa lentokoneen polttoaine oli palanut sellaisella voimalla että koko lentokone oli kaasuuntunut (!) Kuitenkin paikalta löytyi syyllisiksi epäiltyjen "terroristien" ruumiit. Elokuvassa ihmeteltiin mitä se sellainen polttoaine on, joka kaasuunnuttaa teräksisen lentokoneen mutta jättää ruumiit koskematta. Pentagonin alueen turvakameroiden tallenteet on takavarikoitu eikä niitä ole annettu julkisuuteen, joten ei ole mahdollista tietää mitä paikalla todella tapahtui. Elokuvassa kerrottiin myös, että Yhdysvalloissa oli "sattumalta" iskujen aikaan käynnissä juuri sotaharjoitus, jossa yhtenä mahdollisena skenaariona oli lentokoneen iskeytyminen rakennuksiin. Tämän mukaan ilmailuvalvonnalla ei ollut tilanteessa mahdollisuutta tietää, mitkä ilmassa olevista koneista olivat osa sotaharjoitusta ja mitkä eivät.

Teoria siitä että Yhdysvallat olisi itse järjestänyt terrori-iskun jonka seurauksena 3000 sen omaa kansalaista sai surmansa on erittäin häiritsevä. Taustalla olisi teorian mukaan ollut tarve saada iskut Afganistaniin ja Irakiin legitimoitua niin että sotaoperaatioille saataisi tarvittava rahoitus. Sodan tarkoituksena olisi ollut paitsi pyrkimykset maailman hallintaan ja öljyvarojen haltuun saamiseen, myös Yhdysvaltojen sotateollisuuden tukeminen ja siten talouskasvu. Järkyttävää. En ole halukas nielemään salaliittoteoriaa sellaisenaan, mutta virallinenkin kertomus jättää liian monia asioita avoimiksi. Esimerkiksi se kuuluisa video jolla Osama Bin Laden ottaa vastuun iskuista. Videolla näyttäisi puhuvan selvästi eri mies kuin muissa yhteyksissä tunnettu bin Laden. Kun epäilyksen siemen on kylvetty, on sitä hankala unohtaa. Asiasta tulisi keskustella niin pitkään että tapahtumille löydettäisi selitys, joka olisi useimpien hyväksyttävissä ja siten näyttäisi lähestyvän totuutta. Kaikenlainen salailu vain lisää vettä myllyyn salaliittoteoreetikoille. Mikäli salaliittoteoreetikot ovat oikeassa, on tämä maailma niin sairas etten oikein tiedä miten täällä pitäisi pystyä elämään "kuten ennekin". Ja moisessa talouseliitin häikäilemättömien valtapyrkimysten tilanteessa "terroristien" viha tuntuu varsin ymmärrettävältä. Kukapa haluaisi uhrata henkeään, omaisuuttaan ja vapauttaan pienen rikkaan eliitin lompakon paisuttamiseksi entisestään.

Elokuvan kolmas osa käsitteli sitten Yhdysvaltain keskuspankkia, ja sen tarkoitus pelkistettiin siihen, että pankki kontrolloi liikkeellä olevia rahavaroja siten että ihmiset joutuvat velkaantumiskierteeseen. Tämä on jälleen yksi hallinnan muoto, tapa pitää ihmiset kuuliaisina työntekijöinä jotta voivat maksaa velkansa. Elokuva päättyi jokseenkin ponnettomaan kehotukseen "rakastaa toisiamme". Vaikka mitä muutakaan olisi tehtävissä? Niin kauan kuin jokainen pitää huolen vain omasta nahastaan ja pelkää ja vihaa kaikkea vierasta, olemme taipuvaisia hallittaviksi sen sijaan että ajattelisimme itse. Elämäni toistaiseksi tärkein matka on ollut Iranissa vietetty viikko. Tämä pieni kokemus turistina antaa mahdollisuuden sellaiseen rakkauteen, joka kyseenalaistaa Iranin leimaamisen terroristivaltioksi ja sinne kohdistuvien sotilaallisten iskujen oikeutuksen. Matkasta jäi lämpimät muistot ihmisten ystävällisyydestä ja rikkaasta kulttuurista.

Joudunkohan hankaluuksiin kun kirjoitin aiheesta blogissa? Ehkä jossain joku tiedustelupalvelun ohjelma skannaa kaikesta tietoliikenteestä avainsanoja kuten terrorismi ja bin Laden tarkempaan käsittelyyn. On vaikeaa tietää onko tämä vainoharhaa vai elämmekö jo tämän kaltaisessa maailmassa, jossa yksityisyys ja mielipiteen vapaus kapenee kapenemistaan. Biometriset passit ovat tulossa käyttöön, Yhdysvaltoihin menijöiltä otetaan sormenjäljet ja skannataan silmät. Elokuvan mukaan pyrkimys on että lopulta jokaiseen ihmiseen asennetaan mikrosiru, jolla liikeitämme pystytään seuraamaan kaikkialla. Mikäli meidät todetaan yhteiskunnalle tavalla tai toisella vaaralliseksi ainekseksi, mikrosiru voidaan kytkeä pois päältä. Sen jälkeen henkilöllä ei ole enää identiteettiä eikä paikkaa yhteiskunnassa. Kuka meistä on katsonut liikaa tieteiselokuvia?

Kissan pakkomielle

Toisella kissoistamme on pakkomielle vedestä. Jos jossain on tippa vettä, sitä on päästävä latkimaan, oli se sitten lavuaarissa tai suihkun lattialla tai juomalasissa. Vuokraisännällä on jännä kukkienkastelusysteemi, jossa kukkaruukkujen juurella on lasipurkissa vettä. Purkista multaan kulkee nauha, jota pitkin vesi ilmeisesti kapillaari-ilmiön johdosta kulkeutuu kasville. Systeemi ei ole mielestäni kovin kätevä, sillä avonaisesta lasipurkista vesi haihtuu nopeasti niin että kukkia saa olla kastelemassa jopa useammin kuin perinteisellä menetelmällä suoraan multaan. Ehkä jutun juoni on se että kasvit saavat kosteutta tasaisesti. Miehen kasvit näyttävät ainakin hyvinvoivilta, tai ainakin näyttivät ennen kuin kasteluvastuu siirtyi minulle... Ensimmäisiä kertoja kukkia kastellessani kissa ei sattunut olemaan näkösällä, eikä siten hetkeen hoksannut avoimissa astioissa olevaa vettä. Kerran sitten erehdyin täyttämään lasipurkkeja kissan nenän edessä, ja sen jälkeen saatiinkin kuivailla kaadettujen lasipurkkien sisältöä lattioilta. Nyt on väliaikaisesti siirrytty perinteiseen kukkienkastelujärjestelmään, koska purkit eivät saa olla rauhassa. Toivottavasti vuokraisännän kasvit eivät pahastu muutoksesta.

Olemme jo oppineet että pöydille ei jätetä juomalaseja joissa on vettä ja kastelukannu kaadetaan käytön jälkeen tyhjäksi. Joskus mokia kuitenkin sattuu. Tällä viikolla olin jättänyt vesilasin puolilleen tiskipöydälle. Oli rattoisaa herätä keskellä yötä rikkoutuvan lasin ääneen. Pakko se oli käydä unenpöpperössä siivoamassa, ettei pöhkö kissa latki veden mukana lasinsiruja mahaansa. Jospa taas hetken muistaisi... Kai veden juominen omasta kulhosta käy tylsäksi aktiviteettien puutteessa olevalle sisäkissalle. Mutta kissapa onkin nokkelana keksinyt tähän ratkaisun: se tönäisee ensin juomakuppiaan tassulla, niin että saa veden aaltoilemaan, ja juo vasta sitten. Tätä tapahtuu sen verran usein ettei kissalla joka kerta varmasti ole jano. Kai se kuvittelee olevansa leijonana savannilla ja juovansa lammesta, jossa uiskentelee virtahepoja ja krokotiileja :)