Kulutustuskaa ja kulttuuria

Tein perjantaina ensimmäisen haastattelun täällä väikkäriä varten, saksaksi siis. Itse asiassa sen ei pitänyt vielä olla 'varsinainen' haastattelu vaan enempikin taustoittava konsultaatio, mutta haastattelu siitä kuitenkin tuli. Puolen tunnin sovittu tapaaminen venyi 2,5 tunniksi. Haastateltava oli kaupungin ympäristöviraston luonnonsuojeluosastolla työskentelevä vanhempi herra. Pääsimme mukavasti samalle aaltopituudelle, ja varmaan siitä johtuen hän ei pitänyt niin kiinni ajankäytöstään, koska uskoakseni koki kysymykseni mielekkäiksi. Olin kirjoittanut kysymykset paperille ja käytännössä haastattelutilanne meni niin, että hän luki kysymykset ääneen ja vastasi niihin, minun ei siis tarvinnut kuin hymyillä ja nyökytellä ja joissain kohdissa koettaa selventää kysymyksiäni, kun olin kysymyksiä saksaksi kääntäessä käyttänyt esimerkiksi väärää verbiä :) Kysymyksiähän ei viilattu viikkotolkulla, vaan käännös valmistui minnatyyliin viisi minuuttia ennen kuin minun piti rynnätä bussille ja haastattelupaikalle... Nauhotin haastattelun, sen purkamisessa tulee olemaan aika homma. Saa nähdä selviänkö siitä itse vai joudunko hankkimaan jostain litterointiapua. On tämä kyllä aika sekamelska näiden kielten kanssa, kun kerään aineistoa suomeksi ja saksaksi, mutta väikkärin kirjoitan sitten englanniksi...

Haastattelun jälkeen oli tosi hyvä mieli, sain taas uutta puhtia työn tekemiseen. Ja tuntui että onhan tässä maailmassa ihmisiä joiden kanssa on helppo olla samaa mieltä. Tämä alkoi tosin myös hieman huolettaa. Olenko laatinut kysymykset omien ennako-oletusteni pohjalta siten, että saan vastauksia jotka tukevat oletuksiani? Tätä pitää miettiä. Tällä hetkellä tuntuu vielä hankalalta nähdä mitä mahdollisia käytännön ehdotuksia luonnon monimuotoisuuden hallinnan parantamiseksi työni pohjalta aikanaan voisi mahdollisesti tehdä. Kun tuntuu että ei tässä mitään osallistumis- ja hallintokikkailut auta, vaan tarvittaisiin valtavia yhteiskunnallisia muutoksia. Toisin sanoen vallankumous. Luonnon monimuotoisuuden häviäminen kun kytkeytyy niin tiiviisti kaikkeen inhimilliseen puuhasteluun ja siihen että kerta kaikkiaan vaan kulutamme liikaa kaikenlaisia luonnonvaroja. Se mitä väitöskirjassani ehkä voin tehdä on tehdä näkyväksi luontoharrastajien elämismaailmaa kiehtovana vaihtoehtona, yhdenlaisena 'hyvän elämän' ilmentymänä, ja korostaa ympäristökasvatuksen merkitystä.. Mutta se on silti vain yksi väitöskirja tuhansien muiden joukossa. Sen rinnalla pitäisi jaksaa olla yhteiskunnallisesti aktiivinen, kirjoittaa työstään kaiken kansan nähtäväksi, koska eipä sitä väikkäriä kukaan lue.

Nyt kaupunkilaisena kamppailen täällä jatkuvasti kaikenlaisia kulutushimoja vastaan. On helpompaa olla hippi kun on muiden hippien ympäröimä. Täällä en ole. Ei minulla ole täällä vielä yhtään tuttua ympäristönsuojelijaa. Työkaverit ja suomalaistutut esimerkiksi ovat aina kovin huoliteltuja, ja tunnen itseni nukkavieruksi kirppiskamppeissani. Ja yksinäisyyskin tekee tässä osansa: silloin tällöin työpäivän päätteeksi tulee piipahdettua muuten vaan kaupungilla, milloin milläkin verukkeella. Ei shoppailusta minulle sentään ole tullut vielä kaiken vapaa-ajan täyttävä elämän sisältö kuten se joillekin tuntuu olevan. Mutta helposti tekee mieli uusia kenkiä, takkia, neuletta, laukkua... En ole vieläkään oikein täällä päässyt perille kirpputoreista, ne ovat joko auki vain satunnaisesti tai eivät vain osu kulkureittieni varrelle, eikä niihin siksi tule mentyä. Kyllähän kirppareillakin pääsisi kulutushimoaan tyydyttämään. Tällä viikolla ostin uuden lompakon. Siitä on pikkuisen huono omatunto, kolmesta syystä. Ensinnäkin se on nahkaa. Nahan parkitseminen kuormittaa ympäristöä, ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, ajatus eläimen nahasta tehdystä lompakosta on aika karmiva. Toiseksi vanha lompakkoni ei vielä ollut rikki, tosin aika kuluneen ja suttuisen näköinen. Ja kolmanneksi maksoin siitä monta kymppiä... Rauhoittelin omaatuntoani sillä että vanha lompakkoni taisi palvella hyvinkin kymmenen vuotta, joten jos uusi kestää saman niin ympäristökuorma jää kuitenkin aika pieneksi. Ja hintaa perustelin sillä, että parempi ostaa lompakko josta oikeasti tykkää kuin joku joka on sinnepäin, niin että hetken päästä tekee taas mieli uutta.

Eilen oli Stuttgarter Kulturnacht eli Kulttuuriyö. En saanut ketään lähtemään mukaan, tai montaa ihmistä en edes kysynyt, kun ajattelin että kulttuurimakumme olisi liian erilainen. Lähdin siis itsekseni tutustumaan kaupungin vaihtoehtoisempaan kulttuuritarjontaan. Homman nimi oli se, että 15 euron rannekkeen ostamalla pääsi sisälle joka paikkaan ja sukkuloimaan busseilla paikkojen välillä. Tapahtumaa oli tarjolla klo 19-02. Totesin ettei tuossa ajassa ihan mahdottomia ehdi, jos jotain haluaa rauhassa katsella ja siirtymisiin ja jonotukseenkin meni aikaa. Aloitin illan Lokstoff-teatterin Kafkan tarinoihin perustuvalla esityksellä, joka pidettiin kaupungissa risteilevässä bussissa. Kafkan teksti saksaksi luettuna oli hitusen liian haastavaa, mutta esitys oli hauskan absurdi. Yleisö vietiin bussilla kaupungin joutomaille tarinan edetessä. Esitystä on vaikea kuvailla, siinä piti itse olla mukana.

Seuraavaksi suunnistin kaupungin toisen rautatieaseman takapihoille, jonne veturitalleihin ja junanvaunuihin on pesiytynyt erilaisten vaihtoehtotaiteilijoiden yhteisö. Paikka oli ihan mahtava. Bussipysäkiltä piti kävellä jonkin matkaa kynttilöin valaistua polkua. Vaunuilla oli musiikkia ja vaunuihin pääsi kurkistelemaan sisään. Joihinkin oli tehty kahviloita, joku toimi elokuvateatterina, muut taiteilijoiden ateljeena ja myymälöinä, joku näytti asutulta. Harmittelin etten ottanut kameraa mukaan, mutta ei tunnelmaa sillä olisi saanut taltioitua. Nautin vaihtoehtoilmapiiristä kaupungissa, joka tähän saakka on näyttänyt minulle vain sliipatut kasvot. Rautatieaseman joutomailla oli väriä ja valoja, ja ilmassa oli melankolista sirkustunnelmaa, jotain kaurismäkeläistä. Punaiset värivalot talonrötiskön seinällä johdattivat tangoesitykseen.

Vaunuilla kerättiin myös allekirjoituksia Stuttgart 21 -suunnitelmaa vastaan tarkoituksena saada aiheesta kansanäänestys, vaikka päästös rakennustöiden aloittamisesta on jo tehty. Stuttgartin rautatieasema on tällä hetkellä sellainen pääteasema, että liikenne tulee ja lähtee samasta suunnasta. Rautatieasemasta haluttaisi tehdä sellainen, että liikenne pääsee kulkemaan läpi. Olen tähän saakka ollut melko välinpitämätön suunnitelman vastustuksen suhteen. Sitä on arvosteltu mahdottoman kalliina (verorahat pois muusta hyödyllisestä), rakennustyöt tekisivät Stuttgartin keskustasta Euroopan suurimman rakennustyömaan vuosiksi, pöly huonontaisi ilmanlaatua, mineraalivesilähteet vaarantuisivat, vanhoja puita kaadettaisi puistosta. Jostain syystä nämä argumentit eivät vakuuttaneet minua. En ehkä koe edelleenkään olevani täällä riittävästi määrin kotonani että haluaisin puolustaa kotikaupunkiani. Sen sijaan minuun teki vaikutuksen eilinen käynti uhan alla olevassa vaihtoehtokulttuurin kehdossa. Sitä ei saa tuhota ratarakennustöiden vuoksi. Kirjoitin nimeni Stuttgart 21:tä vastustavaan addressiin. Mietin myöhemmin että vakuuttava argumentti hankkeen vastustamiselle olisi se, että kaikenlaista liikennettä tulisi ympäristön nimissä vähentää. Mutta tällaista argumenttia ei kai voi vakavissaan esittää, kun hankkeen perusteluna on nimenomaan alueen talouskasvun vahvistaminen, mihin liikkuvuuden parantaminen tietysti tähtää.