Kävin punttisalilla päästämässä höyryjä, ja sitten kaupan ja videovuokraamon kautta kotiin. Lainasin kaksi elokuvaa, saksalaisen "Das leben der anderen" eli "Toisten elämä" (oma suomennos) ja sitten Perfumen. Sain äsken ensimmäisen katsottua ja suosittelen lämpimästi. Itkin melkein koko elokuvan läpi. Ei se turhasta ole saanut kaiken maailman filmipalkintoja. Leffa kertoo ihmiskohtaloista DDR:ssä Stasin piinaamana.
Arvoin filmihyllyn edessä tämän ja sen jonkun Hugh Grant/Drew Barrymore romanttisen komedian välillä, ei kaduta :) Elokuvasta on vaikea sanoa oikein mitään, se täytyy itse katsoa, vaikka se kuulostaakin ehkä puisevalta. Otin sen hiukan pitkin hampain, ajatellen taas olevani "järkevä", tutustuvani saksalaiseen kulttuuriin ja petraavani kieltä. Elokuvassa ei ollu edes tekstejä joten ihan joka sanaa en ymmärtänyt. Mutta sitä pystyi kyllä seuraamaan.
Jotenkin minun sukupolveni Suomessa tuntuu säästyneen aika hyvin kaiken maailman mullistuksilta, Suomi on niin syrjässä että kuohut eivät oikein sinne ylety. Niinpä minulla ei ole juuri minkäänlaisia omia muistikuvia esimerkiksi siitä ajasta kun Berliinin muuri murrettiin, tai en ymmärtänyt niitä silloin missään kontekstissa. Hävettää tunnustaa, että nyt elokuvan katsottuani alkaa vasta loksahtaa paikalleen, mistä Suomessakin jatkuvasti käytävässä Stasi-arkistojen juupas-eipäs-avaamiskeskustelussa on kyse. Missä määrin yksilö on vastuussa teoistaan totalitaarisessa valtiossa? Ja haluammeko oikeasti tietää naapurimme olleen vakooja?
Tietenkin siihen että elokuva vaikutti niin voimakkaasti vaikutti myös se, että nautiskelin siinä sivussa pari lasia viiniä. Ja nyt yksinäisenä oli jotenkin helppo samaistua päähenkilön, Stasi-agentin elämään, joka ei elämää oikeastaan ollutkaan, vaan hänen elämänsä oli muiden katseleminen ja kuunteleminen. Hurjan kaunis tarina, luo uskoa ihmisiin.
Nyt Perfumen pariin, en usko että se herättää yhtä voimakkaita tunteita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Joo, tuo leffa kulkee muistaakseni muiden elämä käännöksellä Suomessa, se on todella hyvä! Ohjaaja Florian Henckel von Donnersmarck on suht nuori vielä, tai alle 35, pääosanäyttelijä Ulrich Mühe kuoli valitettavasti nyt heinäkuussa syöpään. Berliinissä asumisessa oli se etu, että tutustui useampaankin kolkyt ja risat entisiin DDR:läisiin, jotka kertovat suomalaisesta perspektiivistä kovin eksoottisista nuoruusvuosistaan! Ehkä Stuttgartistakin löytyy tarinoita kun pidät korvat auki..! Anonyymi = Heta
Hih,
sulla on näköjään saksalainen nykykulttuuri hanskassa, mulla on vielä siihen matkaa. Meidän projektissa on yksi kolmikymppinen ex-DDR:läinen poika (mies?) joka kertoi aika huimia juttuja nuoruudestaan. Tulee kyllä sellainen olo ettei tiedä maailman menosta oikein mitään kun ei ole pienenä istunut vanhempien olkapäillä mieltä osoittamassa :) Mut ehkä tästä ei kannata ainakaan ammatillisessa mielessä ottaa mitään alemmuuskomplekseja. Ei se tee välttämättä ihmisestä parempaa tutkijaa että on omakohtaisesti kokenut sortoa.. Saksan historia ihmiskohtaloineen ja monine lievästi sanottuna dramaattisine vaiheineen on kyllä tosi kiinnostava, ja se miten se ehkä näkyy edelleen.
Kuulin juuri että jossain Berliinin lähellä on natsiaikaan istutettu eri puulajeja metsään niin että ilmasta katsottuna ne muodostavat hakaristin, mutta eihän sitä metsässä ollessa huomaa. Ja sitten väännetään kättä että pitäisikö mokoma natsiajan muistomerkki tuhota vai säilyttää historiallisena luonnonmuostomerkkinä.
Lähetä kommentti