Omppujuomaa!

Apfelschorle on kuin onkin rantautunut Suomeen, Novellen Fruity-omenajuoman nimellä. Kesä on pelastettu! Nykyinen pullojen kierrätyssysteemi kyllä ottaa päähän. Kaikenlaisia omituisen mallisia kertakäyttöpulloja on poissaollessani ilmestynyt kauppojen hyllyille. Ei ollut kyllä mitään järkeä romuttaa hyvin toimivaa pullojen uudelleenkäyttösysteemiä. Varsinainen ekoteko..

Kirjoittamiseni on viime aikoina keskittynyt vauvablogiin. Kotona ollessa ei ole tullut seurattua muidenkaan blogeja yhtä tiiviisti. Työrintamalla kyllä tapahtuu monenlaista josta voisi kirjoittaa, mutta se onkin sitten toinen tarina.

Kotona taas

Ensimmäinen etätyöpäivä takana. Viikonloppu meni lähinnä kotona lepäillessä, tavaroita kaappiin purkaessa ja viherkasveja elvyttäessä. Kävimme saunassa, katselemassa huonekaluja ja lauantai-iltana yksissä kemuissa, sunnuntaina kävimme katsomassa Cloverfield-leffan (huono, jos minulta kysytään). Kissat ovat silminnähden ilahtuneita paluustani - no hard feelings. Mies on kiinnostunut lähinnä vatsastani, jonka läpi pikkupotkut jo tuntuvat :) Arki tuntuu tutulta.

Tienpäällä taas

Kirjoitan tätä blogimerkintää Stuttgartin lentokentällä, lähdössä kotiin! Tämä on niitä tilanteita jossa joku voisi kysyä ”miltä nyt tuntuu”. En oikein osaisi vastata. Olen lähinnä kärsimätön, toivon pääseväni äkkiä koneeseen ja kotiin, että tämä kaikki olisi tältä erää ohi. Että elämä asettuisi kotona Tampereella uomiinsa. Pelkään että kissat eivät enää tunnista minua, tai osoittavat mieltään kun emme ole nähneet melkein kahteen kuukauteen. Tuntuu että miehenkin kanssa pitää taas opetella uudestaan toistemme läheisyyteen. Vaikka sen verran vanha pari olemmekin, että kyllä ne tutut asiat toisessa alkavat ärsyttää aika nopeasti :)

Viime päivät ovat olleet aika hötäkkää. Olen luultavasti väsyneempi kuin huomaankaan. Mies oli työmatkalla Münchenissä ja tuli Stuttgartiin myöhään keskiviikkoiltana. Koska oli sattumalta hänen syntymäpäivänsä, päätimme mennä syömään ensimmäistä kertaa elämässä Michelin-tähdellä varustettuun ravintolaan nimeltä Délice Stuttgartissa. Mies pääsi lähtemään Münchenistä vasta suunniteltua myöhemmin ja pääsimme ravintolaan vasta reilusti myöhässä. Soitin kyllä että myöhästymme, mutta hiukan happamalta maitré silti vaikutti. Näistä lähtökohdista huolimatta ilta oli onnistunut. Oli aika outoa nähdä toisemme kahden kuukauden tauon jälkeen fiinissä ravintolassa, ei siellä kehdannut kauheasti leperrellä ja touhuta kasvaneen masuni ympärillä. Ruoka oli hyvää ja viiden ruokalajin ateriasta tuli täyteen. Tai oikeastaan lajeja oli kahdeksan jos lasketaan kaikki ylimääräiset naposteltavat joita tuotiin varsinaisten ruokalajien välissä. Ravintolassa oli tarjolla kasvisvaihtoehto ja olin sen etukäteen tilannut, ja suurin osa raaka-aineista oli luomua. Ravintolassa ei ole menua josta ruoka valittaisi, vaan keittiömestari suunnittelee viikottain tarjolla olevan menun erikseen. Ravintola oli pieni, siellä oli pöydät ehkä alle 20 ihmiselle, ja avokeittiö oli ravintolan keskellä niin että siellä tapahtumia ja tuoksuja sai seurata. Ensin viinimestari ahdotti alkudrinkkejä, minä sain luomuomppumehua ja mies valitsi kuohuviinin. Keittiömestari esitteli päivän menun ja myöhemmin tarjoili ruokalajit itse esitellen vielä jokaisen ruokalajin erikseen. Mies joi läpi kaikki viinimestarin suositukset kunkin ruokalajin kanssa (mistä tuli hiukan sanomista kotimatkalla...). Oli varsin kiehtovaa kun hän esitteli jokaisen viinin ja kertoi tarkasti mistä se on peräisin, miten ja kenen tuottamaa ja mikä viinille on ominaista. Lopuksi seurannut lasku ei ollut ollenkaan niin hurja kuin uskalsimme pelätä.

Torstaina sitten raahasimme muuttolaatikkoni postiin. Vaikka olin netistä mielestäni varmasti katsonut että ulkomaille lähtetettävien pakettien maksimipaino olisi 31,5 kiloa, postitäti väitti että se onkin vaan 20 kiloa. Yksi laatikko jouduttiin tämän takia purkamaan kahteen. Kaikenlaisia turhia kuluja tulee tästä kahden maan välillä touhuamisesta. Sitten olimme sopineet lounastreffit vielä työkavereiden kanssa kun mieskin nyt oli maisemissa. Halusin että hän näkisi kerran saksalaisen yliopiston Mensa-ruokalan, mikä oli pienoinen kontrasti edellisillan herkuttelulle... Työkaverit olivat hommanneet minulle Stuttgart-muistipelin, Stuttgart-t-paidan ja punaisen T-paidan myös lapselle, olisivat hommanneet meille kuulemma molemmille samanlaiset mutta ei löytynyt. Olin vähän häpeissäni, olisi kai pitänyt hommata jokin pieni muisto koko porukalle, nyt annoin vain suklaapuput harvoille valituille :) Muutamilla työkavereilla on kyllä ollut iso osa siinä että elämä ei ole ollut ihan pelkkää kurjuutta. En usko että tiiviisti tulemme pitämään yhteyttä, mutta lähetän heille sitten sähköpostilla kuvia jälkikasvusta kuten tapoihin kuuluu.

Mies vei mukanaan rinkallisen tavaroitani, mutta minulle jäi vielä matkatavaraa yllin kyllin. Matkalaukun sain kiinni vain istumalla sen päällä ja pelkäsin että millaiset kulut ylipainosta mahtaa tulla. Sattui kuitenkin kohdalle hyväntuulinen virkailija lähtöselvityksessä eikä hän sanonut yli 8 ylikilosta mitään. Kai se riippuu siitä kuinka täyteen kone on tulossa, nyt oli ehkä varaa ottaa ylikiloja. Eikä hän sanonut mitään siitäkään että minulla oli sallitun yhden käsimatkatavaran sijaan kolme: reppu, käsilaukku ja kameralaukku. En saanut kaikkea mitenkään sullottua matkalaukkuun. Ihanaa, mies tulee vastaan Helsinkiin asti, niin ei tarvitse yksin retuuttaa tavaroita.

Helmikuinen sunnuntai

Sunnuntain auringonpaiste houkutti taas ulos kaupunkivaeltamaan. Alkuperäinen suunnitelmani oli käydä Staatsgaleriessa katsomassa Pop art -näyttely, mutta päädyinkin toiseen luonnontieteelliseen museoon, jossa on varsin vaikuttavat kokoelmat fossiileja, dinosaurusten luita ja meripihkaan kivettyneitä eliöitä. Fossiilit ja meripihka olivat hurjan kauniita, luonnon taidetta parhaimmillaan. En osannut odottaa että olisin innostunut niistä näin kovasti. Museossa käynti sai taas meittimään, että tällä pallolla on ollut kaikenlaisia jännittäviä elämänmuotoja satoja miljoonia vuosia ennen ihmistä. Olemme niiden jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa. Erinäiset tuhot, katastrofit ja sukupolvet ovat vuosimiljoonien aikana kuuluneet osana luonnon kiertokulkua. On ihan käsittämätöntä miten vuosimiljoonia vanha orgaaninen aines on voinut kivettyä aikojen halki meidän ihmeteltäväksemme. Ihmisen aikaansaannosta on kuitenkin käynnissä oleva ennennäkemättömän kiivas lajien sukupuutto, jolle on saatava stoppi. Ei meillä ole mitään oikeutta pyyhkäistä miljoonien vuosien evoluution tuloksia olemattomiin.

Jostain syystä tunnen erityistä esteettistä vetoa sammaliin, saniaisiin ja sudenkorentoihin. Tämä varmaankin selittyy jotenkin sillä, että ne ovat vanhimpia nykyään elossa olevista lajeista ja vetoavat johonkin alkukantaiseen. Sudenkorentoja ja saniaisia oli jo dinosaurusten aikana.

Samoilla nurkilla kun liikuskelin ja kamera oli mukana, kävin uudelleen kurkistelemassa pohjoisen rautatieaseman ympärille rakentuneessa vaihtoehtotaiteilijoiden yhteisössä, joka lumosi minut täysin tunnelmallaan kulttuuriyönä. Auringonpaisteessa tunnelma ei tietenkään ollut sama, mutta sainpahan muutaman (huonon) kuvan junanvaunuista ennen kuin ne todennäköisesti tullaan siirtämään rautatieaseman laajennussuunnitelmien alta. Veturitalleilla Tango Ocho -tanssiklubilla oli harjoitukset menossa ja musiikki kaikui avoimista ikkunoista. Pääsin hiukan samaan kaurismäkeläiseen tunnelmaan kuin kulttuuriyönä.

Otin ratikan keskustaan ajatellen edelleen käyväni Staatsgalleriessa, mutta sitä ennen piti saada suu makeaksi. Tehtävä ei ollut ihan helppo koska saksalaisilla on tapana Kafe und Kuchen eli kakkukahvit sunnuntaina, ja keskustan kahvilat olivat täynnä. Löysin paikan rautatieasemaa lähellä olevasta kahvilasta, jonka kakut eivät ole kovin kummoisia. Schwartzwalder Kirsch -kakku ei ollut niin hyvää miltä näytti. Sen jälkeen vetäydyin väsyneenä hostellille viettämään siestaa.

Kulttuuria, kulttuuria

Ylen uutisia lukiessani eksyin kuuntelemaan Suomen euroviisuehdokasbiisejä. Aika yllättäen suosikikseni nousi Teräsbetoni. Biisissä lauletaan "missä miehet ratsastaa siellä lampaat ei voi laiduntaa". Tarvitseeko enempää sanoa :)

Unohtui melkein raportoida viikon kohokohta, eli kävimme suomalaiskaverin kanssa keskiviikkoiltana teatterissa katsomassa yhden naisen ja yhden miehen showta nimeltä "Endlich normal", siis viimeinkin normaali. Nimi jo lupasi hyvää. Olin etukäteen hiukan huolestunut että miten pysyisin saksan kielen taidoillani kärryillä, ja olin varsin tyytyväinen kun ymmärsin melkein kaiken yhtä kohtaa ja encorebiisiä lukuun ottamatta. Mutta tuota yhtä kohtaa ei ymmärtänyt seuralaisenikaan, joka on sentään asunut vuosia Saksassa ja puhuu kuin natiivi, kyse taisi olla enemmän kulttuuri- kuin kieliongelmasta.

Esitys oli vain kahtena iltana Stuttgartissa ja kiertää ympäri Saksaa, joten jos osuu nurkille niin suosittelen lämpimästi. Näyttelijättären nimi on Andrea Bongers, Googlella löytynee. Esitys kertoo yhden kolkyt ja risat naisen elämänkaaren ja tarinan erilaisuuden kokemuksesta ja onnen etsinnästä. Monin paikoin tarinaan oli helppo eläytyä, mm. murrosikäisen ohimeneviin elämää mullistaviin ihastuksiin ja raskauden tuomaan uuteen elämänsisältöön. Tutulta tuntui kaiken kaikkiaan kiivastahtinen elämysten ja onnen etsintä. Päähenkilö ehti kokeilla kaikenlaisia terapioita, valmennuskursseja, tantraseksiä ja intiaanien hikimajaa ja tunsi edelleen itsensä riittämättömäksi. Esitys päättyi hiukan naiiviin mutta lohdulliseen ymmärrykseen siitä, että minä olen ainutlaatuinen, niinkuin te kaikki. Ihailin suuresti Andrea Bongersin monilahjakkuutta. Hän esitti monia eri rooleja ja myös lauloi eri rooleissa. Miehelle oli vain pikku sivuosa, muuten hän vastasi esityksen musiikista.

Hostelliasumisen iloja

Viimeksi listasin mistä kaikesta Saksassa pidän. Pitkä miinus tulee siitä, että tässä barbaarimaassa ei vessoissa ole minkäänlaista alapesumahdollisuutta. (Pahoittelen jos menee taas liikaa henkilökohtaisuuksiin..) Ei käsisuihkuja eikä edes bideetä, joka sekin paremman puutteessa menettelisi. Kokosuihkuun siis vaan aina tarvittaessa. Hostellissa kylppärit ja vessat on yhdistetty ja suihku periaatteessa saattaisi ylettää pytylle asti. Mutta suihku on sitä mallia että hanaa ei ole ollenkaan vaan vesi tulee heti suihkusta. Eli siinä touhussa tulvisi koko vessan lattia. Joku hostelliasukeista on tätä taktiikkaa tainnut kokeilla, sillä parina aamuna "minun" kylppärini on lainehtinut kauttaaltaan. Tai sitten suihkuttelijalle ei ole pälkähtänyt päähän se yksinkertainen seikka, että suihkuverko on nostettava suihkualtaan reunan sisäpuolelle jottei koko kylppäri kastu. Aargh...

Mahdollisimman edukkaasti asuakseni majailen siis huoneessa jossa ei ole omaa kylppäriä, vaan se on käytävällä. Yleensä hostellissa on sen verran hiljaista että olen saanut pitää kylppärin itselläni. Olen aika huoleton sen suhteen että joku viitsisi käydä huoneessani penkomassa, ja usein vessassa ja suihkussa käydessäni en lukitse huoneeni ovea enkä siten ota avaintakaan mukaan. Yhtenä aamuna siivooja oli käynyt huoneessani ollessani suihkussa ja pistänyt oven perässään lukkoon. Oli hitusen noloa juoksennella hostellin käytäviä pyyhkeessä siivoojan perässä ja pyytää avaamaan ovi.. Mitä tästä taas opimme: avain aina mukaan.

Näin pidemmän päälle hostelliasumisessa alkavat pienetkin asiat käydä hermoille. Kuten se että ihmiset eivät älyä vessassa käytyään harjalla putsata pyttyyn jättämiään vauhtiraitoja, vaan jättävät ne seuraavien iloksi... Tai se että vilukissat vääntävät kylppäreiden patterit viitoselle, mutta jättävät sitten oven auki lähteissään. Ja samalla joku katsoo tarpeelliseksi tuulettaa koko käytävää ja telkeää ulko-oven auki, kun ulkona on pari astetta lämmintä. Todella energiatehokasta... Kulmakunnan pikkutytöt ajelevat toisinaan huvikseen hostellin hissillä, johon on ulkokautta vapaa pääsy, ja koettavat riemusta kiljuen saada toisiaan kiinni eri kerrosten väliltä. Kuivausrumpu ei edellispäivänä pyykätessäni toiminut, nielaisi vaan 1,50 euroa. Vaati hiukan mielikuvitusta ripustella koneellinen pyykkiä huoneessa kuivumaan.

Äänistä en yleensä hätkähdä ja esimerkiksi säännöllisesti ohi menevän U-junan ääneen tottui nopeasti. Mutta nyt kun olen raskauden vuoksi nukkunut muutenkin hiukan huonosti, ottaa hostellissa viikonloppuisin päähän kun meneillään on ties mitä bilettä. Ja aamupalakin on aina sitä yhtä ja samaa, ja muut ruokailut on aina hoidettava jossain muualla. Ei aina huvita lähteä yksin ulos syömään, mutta ei myöskään aina mussuttaa huoneessa leipää ja hedelmiä, tai noutopizzaa...

No niin, tulipahan tilitettyä :) Vajaa viikko enää, ja siinä välissä mieskin tulee käymään täällä pikaisesti, kun on Munchenissä työmatkalla. Vie sitten mennessään osan tavaroistani kotiin. Ulkona paistaa taas aurinko, sitä pitäisi nyt tankata niin paljon kuin mahdollista. Eilen julkisen liikenteen lakon vuoksi käveltyäni töihin ja takaisin tipahdin saman tien "kotiin" päästyäni sänkyyn, ja vieläkin väsyttää. Ehkä ulkoilu piristäisi. Illalla on yhden työkaverin synttäribileet, alkavat vasta yhdeksältä. Menen vähäksi aikaa, mutta eipä tämän kasvavan mahan kanssa biletys hirveästi innosta. Yhdeltätoista tyyny luultavasti jo alkaa kutsua.

En vielä raportoinutkaan että laitokselle tuli pari viikkoa sitten uusi norjalainen vaihto-opiskelija, lopputyötään tekemään. Hän on hauska tyyppi ja jotenkin ehkä pohjoismaalainen luonteenlaatu yhdistää meitä. Olemme käyneet yhdessä syömässä ja olen äidillisesti koettanut opastaa häntä osaltani alkuun laitoksella. Hän haluaa myös treenata saksaansa, ja kun se meillä kummallakaan ei ole niin sujuvaa, sattuu välillä hassuja väärinkäsityksiä. Hän oli nähnyt jostain nettisivuilta, että kaupungilla olisi sunnuntaina opastettu kävelykierros suojeltuja rakennuksia katsomaan. Kysyi kiinnostaisiko minuakin ja innostuin ajatuksesta. Mutta ilmoituksen luettuani selvisi että kyseessä eivät olleetkaan suojellut rakennukset vaan suojelurakennukset, siis väestönsuojat :) Vastasin että ei minua sittenkään taida niin kovasti kiinostaa viettää koko sunnuntai-iltapäivää Stuttgartin bunkkereihin tutustuen. Vaikka voisihan tuo olla oikeasti mielenkiintoista. Ainakin se seikka on, että väestönsuojia on riittävästi 11 prosentille asukkaista. Entäs ne loput 89 prosenttia? Ja millä perusteella ne suojaan pääsevät 11 prosenttia valitaan - raha vai ydinfysiikan Nobel-palkinto?

Eläköön Kosovo!

Kosovo julistautui tänään itsenäiseksi. Tämä selvisi kun olimme tutun suomalaispariskunnan kanssa liikkeellä keskustassa ja näimme joukoittain marssivia, iloisia lippuja heiluttavia ihmisiä. Ihmettelimme että voiko Stuttgartiss aolla niin paljon kosovolaisia - ehkä heitä oli tullut kauempaakin juhlimaan. Juhlinta oli varsin hyväntuulista, ja vaikka suurin osa juhlijoista näytti olevan nuoria miehiä, ei tilaisuudessa tuntunut olevan sellaista uhoa kuin monissa muissa joukkokokoontumisissa. Eikä alkoholilla näyttänyt olevan osaa itsenäisyyden juhlinnassa. Juhlijat poseerasivat mielellään kameroille. En osaa ottaa mitään kantaa taustalla olevaan politiikkaan, mutta juhlijoiden aitoon iloon oli helppo yhtyä. Nyt kai esimerkiksi Espanjassa pelätään, että katalaanit ja baskit tästä saavat vettä myllyyn itsenäisyysaikeilleen.

Ylen sivuilta uutisia lukiessa tuli vastaan muitakin mielenkiintoisia juttuja. Kuten se, että Marsista ei näytä olevan löytymässä elämää, koska maaperä on siihen liian suolainen :) Huvittavaa on että Marsin maaperästä ei käytetä maaperä-sanaa, vaan puhutaan marsperästä. Eikös maa sentään tarkoita paitsi maapalloa, myös pallon pinnalla olevaa sekalaista kiintoainesta. Toimittajilla on kivaa sanoilla kikkaillessaan.

Huolestuttava uutinen oli se, että Pirkanmaalla on ennätysmäärä MRSA-tartuntoja. Kiva mennä Tampereelle synnyttämään, jos saa kylkiäisenä sairaalabakteeritartunnan.. No ei kai tuollaista voi ennakkoon murehtia, ja kai sen estämiseksi tehdään kaikki mahdollinen. Sarjassa päivän sattumanvaraiset lääketiedeuutiset Yle kertoi Oxfordin yliopiston tutkimuksesta, jonka mukaan saastuneilla alueilla asuvien lasten älykkyysosamäärä on matalampi kuin ilmanlaadultaan paremmissa kaupunginosissa. Tulipa mieleen että ovatkohan arvon lääketieteilijät ottaneet huomioon sellaisia yhteiskunnallisia seikkoja, kuten sen, että saastuneilla alueilla on todennäköisesti halvempaa asua kuin muualla, ja siksi sinne hakeutuu ihmisiä joilla ei välttämättä ole varaa asua muualla. Eikä ehkä siksi varaa moneen muuhunkaan asiaan. Ja että älykkyysosamäärätestit ovat sellaisia, että ne mittaavat jollain luotettavuudella vain tietynlaisen kasvatuksen saaneiden älykkyyttä. En väitä etteikö saasteilla voisi olla vaikutusta älykkyyteen, mutta kysymys on ehkä kumminkin enemmän siitä, mitä on tutkittu ja miten.

Masentava uutinen ympäristönäkökulmasta on, että Suomessa on yhä enemmän autoja, noin 2,5 miljoonaa. Rekisteröityjä ajoneuvoja on viisi miljoonaa. Ei voi kuin ihmetellä. Siis jokaista vanhusta ja vastasyntynyttäkin kohti yksi moottoriajoneuvo. Mitä hemmettiä muka niillä kaikilla tehdään?! Mahdolliseen ilmastonmuutosuutisten outoon sarjaan voisi lisätä sen, että Kreikassa sataa lunta ja on toistakymmentä astetta pakkasta, kun Suomessa ollaan (etelässä) nollan hujakoilla.